Sä sait mus esiin tunteit mitä usein luulin kuolleiks

Blogini on ollut kesälomalla vähän aikaa, aivan kuten mäkin. En ole ehtinyt sulkeutua ajatuksiini, istahtaa koneen ääreen ja naputella ajatuksiani koneelle. Olen nauttinut kesästä, ja sen antimista täysin siemauksin. Koulu alkoi 14. päivä oikein mukavasti. Mulla on aivan mahtava ryhmä ! Tietysti myös opettajat, ruoanlaiton opettajaa lukuunottamatta. Ihanaa olla kerrankin alalla, joka kiinnostaa, eli ravintola-alalla. Opiskelen siis seuraavat kolme vuotta tarjoilijaksi, jonka jälkeen perehdyn vielä baarimestariksi eli toisin sanoen baarimikoksi. 

Väsymys on ainoa, joka on tullut haitallisesti vastaan arjen alettua. Väsyttää koko ajan, jopa pitkien yöunien jälkeen olo on, kuin en olisi nukkunut silmäystäkään. Toivoin niin paljon ennen koulun alkua, ettei aamuheräämisistä koidu ongelmaa. Kai ne helpottuu ajanmyötä, kun kehoni tottuu heräämään kukon laulun aikaan.

Opin keittiötunnilla itsestäni aivan uuden puolen: en sovellu keittiöön. Mun hermot ei kestä komentelua muutenkaan, mutta stressaavassa ympäristössä, kesken työtehtävän komentaminen toiseen tehtävään saa mut räjähtämään. "ETKÖ SÄ NÄÄ ETTÄ MULLA ON HOMMA KESKEN ?!" oli ajatus joka kävi mun mielessä, kun opettaja päätti kesken kaiken mun keiton teon, että teen loppupäivän pelkkiä tiskejä. Voi että mä raivostuin, ja lopulta päätin lähteä himaan suutuspäissäni, ennen kuin jotain kamalaa tapahtuisi.

Muutoin mulla on mennyt ihan hyvin. Olen taas alkanut sopeutua tänne pk-seudulle, mutta silti samalla kaipaan saariston rauhallisuutta. En enään edes käy iltakävelyllä, tai vietä aikaani rannalla, kuunnellen musiikkia ja katsoen auringonlaskua. Olen unohtanut itseni hemmottelun, ja ajanut itseäni kovaa vauhtia hermoromahdukseen ja äärimmäiseen väsymykseen. Olen myös koko ajan huonolla tuulella, mua ärsyttää kaikki. Joka myös vie voimiani, ja aiheuttaa ympärilleni stressaavan ilmapiirin. Mikä avuksi tälläiseen ?

Ehkä kaikista pysäyttävintä oli se, että eräs ystäväni sanoi kaipaavansa entistä Minnaa. Silloin aloin miettimään millainen olin puoli vuotta sitten, ennen kuin erosin ja muutin Ahvenanmaalle. Olinko tosiaan niin erilainen ? No olin. En vain silloin ymmärtänyt, mikä on minulle hyväksi ja mikä huonoksi. Olin myös päihtynyt lähes päivittäin, olin holtiton, enkä ajatellut tekojeni seurauksia. Eikö kukaan tosiaan nähnyt asioita tuolta kantilta, miten minä itse ne näen nyt ? Vai eikö kukaan vain pysähtynyt katsomaan minua, ja tekojani, edes hetkeksi pidempää ? Toivon, ettei muutos ole haitaksi, vaan ystäväni oppivat hyväksymään minut sellaisena, millaiseksi olen vihdoin muuttunut. Kerrankin olen sinut itseni kanssa. :)

Haluun vaan sut, muusta viis, enää kaikki on vaa susta kii

GOOOOOOOD MORGON ! Vai miten se meni ? Haha koko päivä menny ihan ihmeellisesti. Oon ollu sairaan huonolla tuulella koko päivän, mut silti niin täynnä intoa ja odotusta. Jännittää tulevaisuus, ja harmittaa jättää jäähyväiset kaikille tääl :( Tulee ikävä kaikkee mitä ollaa tääl tehty ja koettu. Ja tietty kaikkii ihmisii keihin oon kesällä tutustunu. Mut koulut alkaa, kaikki muuttaa Maarianhaminaa ja me Kaislan kaa takas pk-seudulle. En voi kuvitellakkaa miten nopeesti kesä meni. Vasta ku aloin tavallaan sopeutua kesään, tulee jo syksy ja tylsä, harmaa arki. 

Haluaisin jättää kaikille hyvästit henkilökohtaisesti. Eräs ei vain suostu siihen. Se, kenelle hyvästien jättäminen on mun mielestä kaikkein vaikeinta ja inhottavinta. En haluaisi hyvästellä häntä, vaan jatkaa samaa matkaa ikuisesti. Se vaan ei sovi. Ehkä hänelle mun lähtö on niin vaikeaa, ettei hän vain halua hyväksyä sitä tosiasiaa että mä lähden perjantaina. Nähdään seuraavan kerran varmaan syyslomalla vasta, ja siihen on kuitenkin noin kaksi kuukautta. Vähintään. Nyt jo sattuu pelkkä ajatus viimeisistä haleista ja katseista. Helppoa se ei tule olemaan, mutta ehdotonta.

Muutoksen tuulia

Vaikka kaikki onkin tapahtunut tänä kesänä niin äkkiä, asiat ovat muuttumassa taas. Olen kerrankin asettunut aloilleni tänne, kunnes taas pitää muuttaa. Koulu alkaa viikon päästä, eikä mulla ole asuntoa tiedossa Espoon suunnalla vieläkään. Stressiä siis riittää oikein urakalla. Sydänsuruista en ole vieläkään selvinnyt, mutta hiljaa hyvä tulee. Tuntuu vaan niin pahalta lähteä, ja jättää sotkut taakse korjaamatta niitä. Oon väsynyt tähän jatkuvaan muutokseen, sydänsuruihin, erimielisyyksiin ja päättömään syyttelyyn. Aivan kuin kaikki asiat kaatuisivat niskaan, vaikka luulin kaiken olevan hallinnassa. Mä vaan haluaisin palata ajassa taaksepäin, ja toimia päätöksissäni toisin. Edes kerran, voisin tehdä oikein...

Mikä tähän kaikkeen olisi avuksi ? Paha olo on kalvannut mieltäni pitkään, eikä hymyä ole näkynyt huulillani pitkään aikaan. Ei ainakaan aitoa sellaista. En tiedä mikä olisi tällä hetkellä mulle parasta, mutta ehkä mua ei ole tarkoitettu saamaan parasta. Ehkä en ansaitse sitä. Tyydyn siis vähempään. Olisi vain niin mukava siivota sotkut, ja jatkaa eteenpäin puhtaalta pöydältä.

Muuto pk-seudulle takaisin tuli kuin isku vasten kasvoja. En olisi ikinä uskonut sen olevan näin rankkaa. En vain halua sinne takaisin. En ole onnellinen siellä, mutta jostain kumman syystä, sen onnellisuuden pitäminen täälläkin, on ollut erittäin hankalaa. Johtuuko se siitä, että olen tiennyt alitajuisesti, ettei täällä asuminen tule olemaan ikuista. En vain uskonut sen tapahtuvan näin nopeasti. En ole ehtinyt valmistautua muuttoon fyysisesti enkä henkisesti. Kaikki tämä on imenyt kaiken energian ja onnellisuuden musta pois. Ja nyt, mulla ei ole edes ihmistä kenelle jakaisin kaiken tämän tuskan, stressin, surun ja pelon. Olen yksin keskellä peltoa kaatosateessa, katson taivaalle, en tunne mitään, en ajattele mitään, olen kerrankin vapaa kuin taivaanlintu, kunnes sade lakkaa ja pilvet poistuvat auringon tieltä ja todellisuus iskee mua vasten. Tätäkö se on ? Olen onnellinen vain haaveillessani paremmasta ?

kuvat: weheartit.com

Let's do it !

Talking to myself

Romahdan. En jaksa tätä enään. Olen seurassa, mutta olen yksin. Eristäydyn, syrjäydyn, vihaan elämää, ihmisiä kaikkea, kaikkia. Mitä tapahtui ? Yhtäkkiä kaikki haluni elää tätä elämää, jota nyt elän, loppui. En todellakaan enään tiedä millaisen elämän haluan. Tälläistä en halunnut. Tai, tarkoitukseni ei ollut elää niin, että elämästäni tulee tälläistä. Älkää luulkokkaan että olen tappamassa itseni, en todellakaan, vaan haluan saattaa tämän "jakson" päätökseen, ja aloittaa uuden rakentamista.

Ja siis, missä mun kaikki kaverit ja perhe on silloin kun niitä eniten tarvitsen ? Ainiin, musta tuntuu ettei mulla enää ole sellaisia. Kaikki mitä teen, sanon tai ajattelen, on väärin. Olen avuton, hyödytön ja turha. Musta ei ole mitään muuta kuin harmia yhteiskunnalle. Kuulemma. En tosin itse ajattele asiaa noin, voisin mielestäni kutsua itseäni vain laiskaksi ja turhautuneeksi. Ja sekin on vain tällä hetkellä, koska laiskottelen nyt kun vielä pystyn, kohta alkaa taas arki ja aikaiset aamuherätykset. Paskaa. Pelkkää paskaa. Kaikki on paskaa. Onko jollain hyviä ideoita mun elämän parantamiseksi ?

Värdelös

Elokuun 2. päivä. Aurinko paistaa, ja on kuuma. Istun olohuoneen sohvalla tietokoneen ääressä, johon on paistanut aurinko koko päivän. Paistaa edelleen, mutta on onneksi jo laskeutumassa. Kello on vasta 18:13, mutta tuntuu kuin olisin elänyt jo koko päivän, mutta harmikseni sain todeta, että päivää on vielä paljon jäljellä. Syy miksi mua masentaa päivän hidas kulku on se, että olen yksinäinen. Tällä hetkellä. Kun ei mulla täällä oikein ole tyttöpuolisia kavereita, ja kyllähän pojat tietysti välillä haluaa viettää aikaa keskenään ilman tyttöjä. Tänään he päättivät tehdä niin, joten he pakkasivat onget ja muut mukaan ja lähtivät kalastamaan, jättäen mut tänne tylsistymään ja paahtumaan. Tuskallisinta tästä tekee myös se, että molemmat veljeni lähtivät sinne myös. Jotenkin tuntuu pahalta, ja törkeältä tempulta. He tietävät kuitenkin jokainen, että he ovat mun kaverit. Jos he ovat poissa, olen yksin...

Tiedättekö, tuntuu pelottavalta. En ole ennen oikein joutunut kohtamaan tälläisiä tuntemuksia, joita juuri nyt käyn läpi. En ole koskaan joutunut tälläiseen tilanteeseen, että olen oikeasti yksin. Tietysti jos kaikki kaverit tuntevat keskenään niin asia on erilainen, mutta sellainen ei pk-seudulla ole mahdollista mutta täällä se on täysin normaali asia. En vain ole tottunut siihen ajatukseen vielä. Ehkä vielä jonain päiuvänä opin olemaan välillä myös yksin. Mutta vielä en ole tarpeeksi vahva siihen.

Kuitenkaan mun elämässä ei ole rakkautta. Ei puolin eikä toisin. Siitä olen melko varma, joten hiljaista on pidellyt jo pidemmän aikaa, vaikka toisaalta Hänen kanssaan voisin yrittää vielä uudelleen, mutta en tiedä haluaako Hän. Se mitä välillämme tapahtui, muutti meidän käsityksen toisistamme ja siitä mitä haluamme jatkossa. Aivan kuin olisimme samalla tiellä mutta eri puolilla. Toivottavasti pian tulee suojatie, toivottavasti.

Let's do it !