Värdelös

Elokuun 2. päivä. Aurinko paistaa, ja on kuuma. Istun olohuoneen sohvalla tietokoneen ääressä, johon on paistanut aurinko koko päivän. Paistaa edelleen, mutta on onneksi jo laskeutumassa. Kello on vasta 18:13, mutta tuntuu kuin olisin elänyt jo koko päivän, mutta harmikseni sain todeta, että päivää on vielä paljon jäljellä. Syy miksi mua masentaa päivän hidas kulku on se, että olen yksinäinen. Tällä hetkellä. Kun ei mulla täällä oikein ole tyttöpuolisia kavereita, ja kyllähän pojat tietysti välillä haluaa viettää aikaa keskenään ilman tyttöjä. Tänään he päättivät tehdä niin, joten he pakkasivat onget ja muut mukaan ja lähtivät kalastamaan, jättäen mut tänne tylsistymään ja paahtumaan. Tuskallisinta tästä tekee myös se, että molemmat veljeni lähtivät sinne myös. Jotenkin tuntuu pahalta, ja törkeältä tempulta. He tietävät kuitenkin jokainen, että he ovat mun kaverit. Jos he ovat poissa, olen yksin...

Tiedättekö, tuntuu pelottavalta. En ole ennen oikein joutunut kohtamaan tälläisiä tuntemuksia, joita juuri nyt käyn läpi. En ole koskaan joutunut tälläiseen tilanteeseen, että olen oikeasti yksin. Tietysti jos kaikki kaverit tuntevat keskenään niin asia on erilainen, mutta sellainen ei pk-seudulla ole mahdollista mutta täällä se on täysin normaali asia. En vain ole tottunut siihen ajatukseen vielä. Ehkä vielä jonain päiuvänä opin olemaan välillä myös yksin. Mutta vielä en ole tarpeeksi vahva siihen.

Kuitenkaan mun elämässä ei ole rakkautta. Ei puolin eikä toisin. Siitä olen melko varma, joten hiljaista on pidellyt jo pidemmän aikaa, vaikka toisaalta Hänen kanssaan voisin yrittää vielä uudelleen, mutta en tiedä haluaako Hän. Se mitä välillämme tapahtui, muutti meidän käsityksen toisistamme ja siitä mitä haluamme jatkossa. Aivan kuin olisimme samalla tiellä mutta eri puolilla. Toivottavasti pian tulee suojatie, toivottavasti.

Let's do it !