Hoi, I'm still alive !

Ette te musta vielä päässeet eroon, ei vain ole ollut aikaa kirjoittaa tänne vähän aikaan. 

Yritin keksiä itselleni viikonlopuksi jotain järkevää tekemistä. En keksinyt sellaista. Toisaalta, mikä lasketaan järkeväksi ? Naapurin naisen auttaminen kauppareissussa ? Hope so ! Koska tein niin, menin Alkoon ja kauppaan hänen kanssaan ja kannoin ostokset hänen keittiöön asti. Perjantai oli mahtava päivä, mahtava vain iltapäivän jälkeen, mutta kuitenkin. Vanhan ystävän tapaaminen ensimmäisen kerran yli vuoteen on aivan mahtavaa ! Etenkin kun huomaa, ettei hän ole muuttunut, vaan on edelleen se hauska ja rento kaveri, kenen seurassa voi olla oma itsensä. Täytyy silti myöntää, että jännitin aluksi aivan sikana, mutta onneksi sain rauhoteltua itseni. Tapaamisestamme tuli paljon mukavampi tapahtuma :) Ainakin omasta mielestäni.

Tuleva työhaastattelu jännittää nyt jo. Haluan sen työn ! Tai siis en vain halua, siis mä SAAN sen työn. Ei ole vaihtoehtoa "ei". Ei mun elämässä, etenkään silloin kun olen vihdoin tekemässä jotain tekemisen arvoista, jotain mitä yhteiskunta odottaa mun tekevän. Nyt en voi epäonnistua, en enää tässä vaiheessa. Olen tehnyt kaikkeni sen eteen, että olen hakijoista paras (tai ainakin yksi parhaimmista). Nyt vain odottamaan että pääsen kuulemaan tuomioni ! Iiik... :s

Lopuksi kuvia viime vuodelta:

Du har blivit inbjuden till intervju

Viking Line Xprs

Unelmista totta, vai miten se meni ? Etsin siis ahkerasti viime kuussa itselleni sopivaa kesätyöpaikkaa Uudenmaan alueelta. Aluksi mielessäni ei edes käynyt mahdollisuus työskennellä ulkomailla tai merillä. Ajattelin enemmin n. 8h/pv työskentelyä jossain kaupan tai kioskin kassalla. Kunnes äitini ehdotti minua tarkistamaan Viking Linen sivuilta kesätyöpaikkailmoitusta, ja sellainen sieltä myös löytyi! Laitoin työhakemuksen sekä CV:n menemään ja jäin innolla odottamaan vastausta.

Viking Linella "komennus kieli" on ruotsi, koska Xprs toimii Ruotsin lipun "alla". Eli siis olen nyt yrittänyt ahkerasti muistella ruotsinkieltä, ja välillä jopa yrittänyt ajatella asiat ruotsiksi. Osaan ruotsia, se vain on päässyt hieman unohtumaan, kun ei ole sitä tarvinnut käyttää pitkään aikaan. Joka on itseasiassa todella harmillista, koska en haluaisi unohtaa ruotsinkielen taitoa. Tulen tarvitsemaan sitä tulevaisuudessakin, eikä olisi yhtään kiva, että todistuksessa lukee ruotsi 9, mutta puhe- ja kirjoitustaito on 6-7. Nyt nopeasti ruotsinkielisiä kavereita, jotka suostuu puhumaan kanssani ruotsia vaikka se kömpelöä olisikin ! Kaikki apu otetaan vastaan.

Seriously? Kutsu työhaastatteluun on viime viikolla tullut sähköpostiini! Työhaastattelu tapahtuu Hki-Tal-Hki-risteilyllä maanantaina 5.3. Yllätyin siitä, että työhaastattelun lisäksi saa kaupan päälle ruoat ja risteilyn (?!), mutta en aijo valittaa. Harmittaa tosin mennä sinne yksin, kun en tunne sieltä ketään. Olla tuntemattomien ihmisten kanssa 10h... APUA ! Olen tietysti joo sosiaalinen ihminen, mutta silti ujo. Kaikista eniten inhoan olla jossain yksin, kun en voi turvautua keneenkään jos tulee tukala tilanne. Näen työhaastattelun onnellisena asiana, menestyksen juurena, sekä pahimpana painajaisenani. Olen aina haaveillut työskentelystä laivalla, ja muutenkin työelämän aloittamisesta, kun ei oikein toi koulun penkillä istuminen innosta/kiinnosta. Jos sitä opiskelua sitten syksyllä kokeilisi uudestaan, jollain toisella alalla. Matkailualalla ? We'll see.

Ps. En tee enää ikinä lettuja.
Pps. Ja hei kaikki ihanaiset 11 lukijaani, missä kommentit ?

Lainaksi annettu lapsi

Oon miettinyt jo pitkään elämääni monelta eri kantilta. Suurimmaksi osaksi ajattelen menneisyyttäni, ja niitä ihania ja samalla niin kamalia vuosia. Ihmettelen usein, että miten mä olen selvinnyt näin pitkälle. En tiedä olenko koskaan blogissani maininnut syytä, miksi asuin Kotkassa. En varmaankaan, koska en usein siitä puhu ihmisille, joihin olen sieltä muutettuani tutustunut. Kerron kuitenkin nyt...

Kun olin 14-vuotias, mut huostaanotettiin. Asuin aluksi Nuorisokodissa, Lahden lähellä. Se oli aivan kamala paikka. Ensimmäisen kuukauden istuin huoneessa, jota kutsuttiin "vierikseksi". Siellä mun oli tarkoitus miettiä huostaanottoani, ja sitä, miten päädyin laitokseen. En siis saanut tutustua talon muihin nuoriin siinä huoneessa ollessani. Mulle tuotiin ruoka 5x päivässä, kertakäyttöastioissai (etten vain vahingoittaisi itseäni). Ihan kuin olisin tappanut jonkun, ja olisin joutunut sen takia eristykseen ! Kaikki tuntui kamalalta, ruoka maistui pahalta ja huoneilma tukahduttavalta. Halusin vain pois, takas kotiin.

Tappelin pitkään masennusta vastaan. Pelkäsin, että eristäydyn kokonaan muusta maailmasta ja alan vihata elämääni. Onneksi näin ei kuitenkaan päässyt tapahtumaan, sillä sosiaalityöntekijäni päätti pelastaa mun nuoruuden etsimällä mulle sellaisen sijoituspaikan, joka olisi etujeni mukainen. Hän löysi mukavan oloisen, normaalin kodintapaisen pienryhmäkodin Kotkasta. Säännöt olivat siedettävät: arkisin klo 21 sisälle ja viikonloppuisin toinen ilta klo 00:30 ja toinen klo 23. Sain siis lähteä ruoan jälkeen ulos kavereiden kanssa! Paikka tuntui paratiisilta verrattuna aikaisempaan. Sain jopa syödä teräksisillä ruokailuvälineillä, eikä joku koko ajan epäillyt, että aion tappaa itseni. Sain vihdoin hengittää syvään, ja rauhoittua. Kotiin pääsin käymään joka toinen viikonloppu. Tietysti joululomalla, kesälomalla ym koulujen loma-aikoina kotilomissa oli muutoksia. Kesällä saatoin hyvin olla kotona jopa pari viikoa putkeen, ennen kuin menin muutamaksi päiväksi takas Kotkaan, ja sitten taas kotiin. Totuin siihen tietynlaiseen "laitosrutiiniin". Ainoa asia mihin en koskaan huostaanottoni aikana tottunut, oli se, että joku muu aikuinen kuin oma vanhempani komensi mua, yritti kasvattaa, ja laittoivat rajoja. Se oli jotain aivan kamalaa! Huusin usein ohjaajille, etteivät he ole vanhempiani, eivätkä he musta oikeesti välitä. Aloin vanhetessani kapinoida yhä enemmän heitä vastaan, enkä lopulta enään totellut heitä ollenkaan. Tein kaiken toisin, mitä säännöissä sanottiin. 

Olin hukannut elämäni suunnan. Elin auringon alla, mut varjossa. Etsin itseäni, elämäni tarkoitusta, mitä haluan tulevaisuudelta, ja mitkä ovat tavoitteitani. Tietysti kaikista suurin tavoitteeni oli päästä kotiin, pois laitoksesta. Eli siis jatkamaan normaalia elämää, muiden ikäisteni tavoin, perheeni luokse. Ette uskokkaan miten paljon omaa äitiä voi tulla ikävä, kun viedään väkisin pois hänen luotaan... Kaikista eniten äitiä tuli ikävä vaikeissa tilanteissa, silloin kun tuntui että kaikki asiat kaatuvat niskaan ja jokainen ohjaaja tuntuu tekevän elämästäni vain vaikeampaa. Silloin toivoin enemmän kuin mitään, että kerrankin oma äiti olisi se, joka kieltää tekemästä jotain, tai antaa kotiarestia. Se on sääli, että jotkut oppivat arvostamaan vanhempiaan, ja kotiolojaan vasta sitten kun he "menettävät" ne. Usein mielessäni kävi kysymyksiä, että miksei äiti tehnyt mitään sillon kun he veivät mut. Miksei äiti kieltäny niitä, miks äiti päästi irti? Vasta nyt olen ymmärtänyt miksi.

Seinät kaatuu päälle

Voiko enää tylsempää olla ? Eilisen istunu himassa, ja kattonu koneelta leffoja jotka oon nähnyt jo vaikka kuinka monta kertaa. Tänään sama homma. Väsyttää, ja kaikki voimat on menny, mut silti tekis koko ajan mieli lähteä jonnekkin ja keksiä tekemistä. Ainakin voisin haluta seuraa. 

Oon pitkään miettinyt mitä haluan elämältäni. Tällä hetkellä haluan eniten oman asunnon, opiskelupaikan mieleiseltä alalta, säännöllisen unirytmin ja nauttia elämästä. Olen kohta täysi-ikäinen, ja sen jälkeen vastuussa itsestäni. Jotenkin mua pelottaa vastuun määrä, mikä mua odottaa, mutta tavallaan taas koen sen helpotuksena. Tuleeko mun elämästä sitten sitä, mitä olen aina halunnut sen olevan ? Periaatteessa mua ei viehätä mikään aikuisen elämässä, mutta tavallaan kaikki siinä kiehtoo mua. Haluan ainakin kokeilla sitä. 

Pääsemme taas todistamaan miten masentavalta voi tuntua päivä, jolloin kaiken pitäisi olla ihanaa niin kuin elokuvissa. En usko että kukaan piilottaa välitunnin aikana laukkuuni sydämen muotoista rakkauskirjettä. Niin kävi viimeksi kun olin ala-asteella, ja sekin oli ällöttävältä pojalta, kenestä kukaan ei pitänyt. En edes minä, epätoivoisena.

Ei täältä mitään löydy

Tänään oli tämän vuoden ensimmäinen sossutapaminen klo 14, ja silti meinasin nukkua sen ohi. Jokin pielessä unirytmissä(kö)... Sitten käytiin myös T:n kanssa shoppailemassa Stadissa, mutta en löytänyt sieltä yhtään mitään kiinnostavaa ! Tietty heti sitten kun mulla ei ole yhtään rahaa ostaa mitään ylimääräistä, kaupat ovat pullollaan kaikkea kivaa. 

Taas mä vaan valvon, eikä väsytä yhtään. Ja tuntuu todella turhauttavalta ajatukselta edes yrittää mennä sänkyyn kokeilemaan, jos saisi unta. Tiedän jo valmiiksi etten saa, joten annan sellaisen ajatuksen olla. En halua mennä sänkyyn toteamaan, että olen pirteä kuin mikä, eikä lampaita näy mailla eikä halmeilla.

Olen tänään esittänyt tyhmiä kysymyksiä, ja ajatellut mielessäni vielä tyhmempiä. En vain halua myöntää todellisuutta itselleni, en vieläkään. Kuinkakohan kauan jaksan jankata samoja asioita mielessäni, että olisin tarpeeksi vahva myöntämään todellisuuden itselleni ääneen ? Tiedän, että mulla on siihen elinikä aikaa, mutta en millään haluaisi odottaa niin kauan. En vain ole vielä valmis siihen, enkä ehkä koskaan tule olemaan. Jos löytäisin jonkun Hänen kaltaisensa, mutta joka pysyisi tässä hetkessä mukana... Tai sitten mun pitää vain etsiä jotain aivan muuta elämääni. Tulisiko siitä mitään, jos en ole edes tarpeeksi vahva yrittämään ? Periaatteessa vanhat asiat pitäisi käydä ensin läpi. Se ei silti tarkoita että olisin luovuttamassa. Aloitan vain alusta.

Olen sidoksissa Häneen. Valitettavasti ja toivottavasti. En ole ihan vielä päättänyt kumpaa mieltä olen asioista, tai mitä mieltä mun pitäisi olla asioista. Tiedän, että tuolla on ihmisiä, jotka haluavat asian olevan valitettavaa. Niitä on oikeastaan aika paljonkin, en vain haluaisi niiden puuttuvan koko asiaan. Eihän he tietenkään mua kuuntele, sitä on edes turha toivoa ! Silti se ajatus käy mielessäni joka ikinen päivä tai no oikeastaan yö. Päivällä en edes ole mukana näissä jutuissa. Haahuilen päivät kuin mikäkin haamu, ja yöllä olen täydellä teholla mukana kaikessa ympärillä tapahtuvassa. Eli en missään, sillä eihän yöllä tapahdu mitään. Olen täysin hukassa.

Hrr, it's cold in here !

Mittari näyttää -26 astetta ! Tänään on kyllä tehnyt vain mieli olla peiton alla, poissa tuolta kylmästä ulkoilmasta. Mut enpäs sit kuitenkaa pysyny, vaan lähdin iltapäivällä Roosan luokse paistamaan lettuja ja kattomaa leffaa :) Oikeestaan Roosa teki ne letut ja mä katoin vaan vierestä... 

Tänään ja eilen on ollut oikeestaan just sellanen fiilis, et voisin haistattaa pitkät kaikille idiootti mulkuille, jotka jaksaa puuttua jokaiseen asiaan, joka ei niille kuulu ! Argh, menee hermot sellaisii ihmisiin, jotka saa jotain ihmeen tyydytystä siitä, että saa muut ihmiset voimaan pahoin. Ja jostain kumman syystä, mun elämään on ajautunut juuri sellainen ihminen. Haters gonna hate, I know... 

Raskaana ? Ei raskaana ? Jopas teillä lukijoilla näyttää olevan kiinnostusta mun raskauteen liittyvissä asioissa ! Kyllä mä sitten kerron että oonko vai en kun musta siltä tuntuu, mut tällä hetkellä en ole ajatellut täällä mainostaa julkisesti siihen liittyvissä asioissa. Kärsivällisyyttä, hyvät ihmiset ! :)