Illan pähkäilyt

Miten voi kaivata jotain sellaista mitä ei ole koskaan ollutkaan? Jos on lähes koko elämänsä elänyt yksin, omillaan, ilman vakituista parisuhdetta, siihen pitäisi olla jo tottunut. Onhan sitä pärjännyt tähänkin asti. Jostain mieleeni silti hiipii haave vakiutumisesta. Tai sitten se on vain kiiltokuva, päiväunien luoma harha, että se täydentäisi mun palapelin. Lieneekö haave sittenkin perhe eikä parisuhde? Kun kahdesta tulee kolme, puhutaan jo perheestä. Eihän siinä ole enään mitään parisuhdetta. Nyt minä olen me. Mulla on aivan liian vähän kokemusta parisuhteesta, jotta voisin tietää, millaisen miehen haluan/tarvitsen, jotta voisin jonain päivänä sanoa ylpeänä: "meidän perhe". Enään ei ole varaa virhearvioihin, mies pitää valita sen mukaan, minkälainen hän on lasten kanssa, onko hän hyvä esimerkki lapselleni ja haluanko todella päästää hänet lapseni elämään.

Muistan vieläkin kuin eilisen, kun äitini kertoi uudenvuodenaattona 2006, että hän on alkanut seurustelemaan nykyisen aviomiehensä kanssa. Tutkailin uutta miestä, seurasin miten hän toimii, mitä hän ajattelee ja puuttuuko hän äidin tapaan kasvattaa. Vaikka tietenkään lapsella ei ole sananvaltaa talossa, ja mitä aikuisten suhdeasioihin tulee, niin vielä vähemmän. Olisin kuitenkin toivonut, että äiti olisi kysynyt meidän mielipidettä asiaan. Äiti oli rakastunut, hän oli innoissaan uudesta muutoksesta elämässään ja suunnitteli uutta tulevaisuutta miehensä kanssa. En pysynyt muutoksissa mukana. Kun sulattelin vielä yhtä muutosta, tuli taas uusi käänne kuvioihin. Ei kauaakaan kun kannoimme jo muuttolaatikoita uuteen, yhteiseen kotiin. Miehen mukana muutti myös kolme hänen lapsistaan. Olin aina jakanut huoneeni isoveljeni kanssa. Muuton myötä, jouduinkin jakamaan huoneeni hänen tyttären kanssa. Rutiinit meni uusiksi, kaikki meni uusiksi. Se mihin olin tottunut äidin kanssa asuessa, ei ollutkaan enään voimassa uudessa kodissa. Kaiken huipuksi aloitin samoihin aikoihin yläasteen. No... eihän siitä mitään tullut. Kukaan ei kaiken sen hössötyksen ja uuteen opettelun keskellä ehtinyt kysyä toisiltaan, miltä uusioperhe-elämä tuntuu. Mikä harmittaa, mikä ilahduttaa.

Ennen meitä oli vain kolme. Minä, äiti ja isoveli. Saimme paljon äidiltämme huomiota, ja hän järjesti meille joka kuukausi jotain kivaa tapahtumaa. Vietettiin leffailta tai käytiin ulkona syömässä. Sitten se kaikki loppui. Äidin huomio ei enään riittänytkään samalla tavalla. Olihan hänen elämäänsä tullut uusia ihmisiä, jotka tarvitsivat myös huomiota. Se kuitenkin vaikutti muhun negatiivisella tavalla, ja aloin hakemaan huomiota kapinoimalla. En tietoisesti tietenkään, mutta näin myöhemmin olen tajunnut mistä se temppuilu ja jatkuva sääntöjen uhmaaminen johtui. 

En halua koskaan asettaa tytärtäni siihen tilanteeseen, että joku muu menisi hänen edelleen. Tai että hän tuntisi olonsa ulkopuoliseksi. Vaikka mitä muutoksia tulevaisuus toisi minulle tullessaan, oli se sitten opiskelupaikka, työ tai parisuhde, yritän parhaani mukaan pitää kiinni niistä tavoista ja rutiineista mitä meillä on.