150214

Laskettu aika tuli ja meni. Olin vielä pari kuukautta sitten aivan varma, että minä en ainakaan ole se kenellä menee lasketun ajan yli. Olen jo pari viikkoa sitä paitsi nähnyt unia siitä, miten olen päässyt pukemaan vanhat vaatteet päälle ja nähnyt omat varpaani katsoessa alas. Aikaisemmassa postauksessa kertoessani, etten pelkää synnytystä, en ajatellut leikkauksen mahdollisuutta. Se pelottaa, vähän. Tällä hetkellä vauvan painoarvio on jo reilut 4kg, eikä mulle kertaakaan tehty synnytystapa-arviointia. Mitä jos en pystykkään synnyttämään alakautta, vaan joudun kiireelliseen sektioon? Toiveenani on, että synnytys käynnistyy itsestään, saan olla mahdollisimman pitkään kotona (avautumisvaiheessa) ja synnyttää alakautta. Tiedän, ettei pitäisi asettaa kauhean suuria odotuksia synnytyksen kulusta. Suunnitelmat eivät koskaan toteudu, mutkia voi tulla matkaan. Eivätkä kaikki mutkat ole minusta riippumattomia. Vaikka ajatus leikkauksesta puistattaa, en koe pakokauhua. Joka päivä herään aamulla toivoen, että synnytys käynnistyisi ja kävi siinä sitten miten vain (sektio tai luonnollisesti alakautta), en anna sen pilata kokemustani.

Maanantaina on TAAS varattuna neuvola. Vihaan käydä siellä. Ensi viikolla pitää myös varata yliaikaiskontrolli äitiyspolille. Turvotus on pahentunut viikon aikana, hemoglobiini laskenut aneemisille arvoille ja verenpaine noussut (mutta ei hälyttävästi). Silti ei merkkiäkään lähestyvästä synnytyksestä! Nyt ei ole edes pariin päivään tullut harjoitus supistuksia ja olo on ollut mitä mahtavin. Tuntuu kuin en olisi raskaana ollenkaan. Paitsi tietty tämä valtava kumpu rintojeni alla ja turvonneet jalat jotka eivät enään mahdu kenkiini, palauttavat mut aina takas todellisuuteen. Rv 40+4, ja vielä olen yhtenä kappaleena...