Aika on lentänyt siivillä

Moikka ja hyvää huomenta kaikille :) Mä olen tässä alkanut sisäistämään sen, että mun synttärit on jo sunnuntaina. En ole niistä yhtä innoissani kuin aikaisemmista synttäreistäni olin. Ei ole enään mitään mitä tulevalta iältä odottaa. Nyt tuntuu myös siltä, että aika kuluu niin nopeasti etten ehdi edes nauttimaan vuoden jokaisesta päivästä. Muistan kun odotin täysi-ikäisyyttä innolla, ja päivät tuntuivat matelevan. Kun se päivä sitten vihdoin tuli, synttärikorteissa luki "onnea täysi-ikäiselle", se ei ollutkaan niin mahtavaa kun luulin sen olevan. Se ei tuonutkaan vapauksia, vaan enemmän vastuuta ja velvollisuuksia. Tavallaan on ikävä sitä aikaa, kuin joissakin asioissa mua kohdeltiin kuin lasta. Se helpotti elämää, eikä tarvinnut ajatella niin paljon. Joku muu ajatteli aina mun puolesta, osan asioista.

Ei tämä vanheneminen olekkaan niin kivaa, niinkuin sitä lapsena luuli. Aina kun vanhemmat kielsivät menemästä ulos, tai käskivät nukkumaan ajoissa, tai edes mainitsi sanan "aikuiset saavat tehdä mitä haluavat", sitä toivoi niin paljon kasvavansa pian isoksi. Se oli kaikki huijausta mitä mielikuvitus loi mieleeni. Ei se aikuisuus ollutkaan niin mahtavaa, että saa mennä ulos milloin haluaa ja nukkumaankaan kukaan ei enään pakota. En pidä komentelusta, mutta nyt on pakko myöntää, että välillä kaipaan sitä.

Olen myön viimeaikoina kaivannut takaisin laitokseen. Etenkin sitä mun huonetta ! Se oli ihana. Mulla oli oikeasti sellainen paikka, joka oli vain mua varten, minne pääsin pakoon kaikkea. Sain olla aivan yksin ajatusteni kanssa, ilman että kukaan häiritsi. Tietysti myös ruoka siellä oli oikein hyvää, ja mun mielestä oli ihanaa syödä aina kaikkien kanssa samaan aikaan jakaen kuulumisia. Ei sellaista enään tapahdu. Nyt kun ei ole enään pakko syödä samaan aikaan muiden kanssa, sitä ei todellakaan tule tehtyä. Sitä syö kun on nälkä, samalla katsoen telkkaria tai datatessa.

Vaikka usein huusinkin laitoksen työntekijöille, etteivät he ymmärrä mitään mistään eivätkä he myöskään ole mun vanhempia, se auttoi. Mun mielestä oli ihana päästä sanomaan jollekkin, ettei se ymmärrä mua. Niin mä lopetin asioista murehtimisen. Eihän kukaan voinut auttaa mua, koska he eivät ymmärtäneen. Lastenkodissa opin myös arvostamaan vanhempiani paljon enemmän kuin aikaisemmin. Sen ensimmäisen kerran sinne muuttoni jälkeen, kun pahan olon tullessa kaipasin äitiäni enemmän kuin mitään muuta, ymmärsin mitä olin menettänyt omilla tempauksillani. Kaduin niitä sanoja mitä suutuspäissäni hänelle olin sanonut, miten törkeästi olin häntä kohdellut ja saanut hänet voimaan pahoin. Onneksi nyt tiedän, ettei äitiä voi korvata mikään. Enkä enään pura häneen kiukkuani, jonka joku muu on aiheuttanut. Eihän se ole hänen vikansa, ja sillä pahennan vain hänenkin oloaan. Miksi haluaisin pahaa äidilleni, joka kaikkien mun temppujen jälkeen on antanut mulle anteeksi ja on yhä mun tukena, aina auttamassa parhaansa mukaan vaikkei hänen tarvitsisikaan enään ?