Huhhuh! Aika on mennyt aivan älyttömän nopeasti, ja sunnuntaina mun pikkuinen on jo puoli vuotias! Paljon on tapahtunut muutosta tytössä, ulkonäössä, kasvussa ja kehityksessä. Myös luonteenpirteet ovat alkaneet tulla entistä enemmän esille, ja omaa tahtoa mun neidillä kyllä riittää. Hän näyttää selkeästi mikä asia ja tekeminen ei ole kivaa ja mistä hän ei tykkää. Kivoista asioista ja tekemisistä hän ilahtuu aivan suunnattomasti ja kikattaa riemusta. Vaipan vaihto ja ruokailu saa Pinjan hehkumaan onnesta. Äitinä minulla on myös etuna se, että saan sellaisia leveitä hymyjä, jollaisia kukaan muu ei saa. Se saa auringon nousemaan sisälläni, ja tuntemaan suurenmoista rakkautta lastani kohtaan.
Meidän yhteinen alkutaival oli kivikkoinen: imetys epäonnistui ja Nan-korvikkeen allergia aiheutti vatsanväänteitä ja kutisevia näppylöitä. En ole blogissa koskaan puhunut imetyksestä ja sen epäonnistumisesta, ja itseasiassa se on vieläkin herkkä puheenaihe. En ole luomuäiti, joka on lääkkellistä kivunlievitystä vastaan, ja jonka mielestä vain rintamaitoa syövistä lapsista tulee "normaaleja" ja terveitä, mutta silti imettäminen oli minulle itsestäänselvä asia jo alkuraskaudessa. Nyt kiroan itseäni, neuvolaa, sekä kaikenmaailman oppaita, että miksei kukaan kertonut minulle ettei imettäminen ole itsestäänselvyys. Myöskään mistään imetystukiryhmistä en ollut koskaan kuullutkaan, saatika sitten rintaraivareista, jotka sitten koituivat meidän imetystaipaleen kohtaloksi. Häpesin itseäni, ja tunsin itseni huonoksi äidiksi, kun en voinut tarjota lapselleni äidinmaitoa. Yritin mahdollisimman pitkään salailla pulloruokintaani, ja valehtelin jopa asiasta neuvolassa. Itkin sohvan nurkassa useiden epäonnistuneiden imetys yritysten jälkeen syöttäen vauvalle korviketta pullosta. Vasta siinä vaiheessa, kun maidontulo loppu, kerroin ensimmäistä kertaa itku kurkussa neuvolassa epäonnistuneesta imetyksestä. Sukulaiset vaikuttivat ymmärtäväisiltä, joka helpotti oloani huomattavasti. Vaikka vieläkin koen kaunaa imetystä kohtaan, teen nyt sen mitä minulle ei tehty: kerron avoimesti ystävilleni imetyksen vaikeuksista, tukiryhmistä ja rintaraivareista. Kannustan hakemaan apua hyvissä ajoin, kun ongelmia ilmenee. Tuskin tulen koskaan pääsemään yli siitä syyllisyydestä ja surusta minkä koin, mutta luovuttaa en aijo. Jos vielä toisen lapsen saan, teen kaikkeni jotta imetys onnistuisi.
Sitä päivää en unohda ikinä, kun ensimmäisen kerran saavuimme vauvan kanssa kotiin. Olin unohtanut avaimet kotiin, ja odotimme huoltomiestä n. tunnin verran ulkona vauvan kanssa. Stressi nousi pintaan, vauva oli nälkäinen ja yritin kaivaa rintaani esille kaikkien paksujen talvivaatteiden alta. Lopulta huoltomies saapui, ja mulla tietty järkyttävä vessahätä. Kävelin ympäri asuntoa vauva sylissä miettien mitä mä teen kun vauva itkee ja mun pitäis päästä vessaan. No, vauva sängylle ja juoksu jalkaa vessaan huutaen sieltä vauvalle "äiti tulee ihan kohta! äiti tulee ihan kohta!". No, nykyään tuo hetki naurattaa ja vaikuttaa todella koomiselta, koska ajan kanssa olen viisastunut ja tiedän, ettei vauvalla ole mitään hätää vaikka se joutuisi olemaan vessassa käynnin ajan yksin. Ensimmäiset päivät tuijotin vauvaani, haistelin, pidin sylissä ja paijasin. Miten pieni ihminen mulla on nyt sylissäni, vastuullani. Niin avuton yksilö, riippuvainen minusta, kaikella tavalla. Hormoonien jyllätessä oli helppoa pompata sängystä ylös useita kertoja yössä, ja tuntui että energiaa riitti loputtomiin vaikka oltiinkin yöllä nukuttu tunnin pätkissä. Kun parin viikon jälkeen vauva alkoi nukkumaan yöt vain yhdellä syötöllä, tuntui että kaikki se univelka ja väsymys mikä ekan kahden viikon aikana oli kertynyt, iski päälle. Olin kävelevä zombie, nukuin sohvalla istuma-asennossa useita kertoja päivässä. Mutta koskaan en väsymystäni valittanut ääneen, kenellekkään. Olinhan päättänyt ryhtyä yksinhuoltajaksi, joten minun oli jaksettava. Laiskottelu ei kuulunut minun arkeeni enään.
Vauvan kasvaessa arki helpottui entistä enemmän, totuin olemaan äiti, vastuussa pienestä ihmisestä. Huolimatta pätkittäisistä yöunista, allergian aiheuttamista vatsavaivoista, kaikista raskain taakka harteillani oli se vastuu. Se oli kuluttavaa, henkisesti sekä fyysisesti. Lapsivapaa ei tarkoittanut, eikä edelleenkään tarkoita, ettenkö jaksaisi hoitaa lastani, vaan saan hengähtää rauhassa, huolehtia vain itsestäni ja omista tarpeistani. Pitkä suihku, suursiivous, kaupassa käynti, ravintolassa syöminen, leffailta jne. Ne auttaa jaksamaan, ja hetken kun on ollut itsekseen, jaksaa vauvan kanssa huomattavasti paremmin, ja silloin syntyy usein parhaimmat kahdenkeskeiset leikkihetket, rakkauden täyttämät illat kotona.
Se niin ylistetty äidinrakkaus ei iskenyt kuin salama kirkkaalta taivaalta minuun heti lapsen synnyttyä. Olin aluksi vain häkeltynyt, ihmeissäni. Onko tämä oikesti minun lapseni? Koko loppu elämän? Odotin sitä tunnetta, josta jokainen oli sanonut, ettei sitä rakkautta voita mikään. Odotin, ja odotin. Vasta sitten kun lopetin odottamisen, se tuli. Lämmin, hyvä tunne, suurta ihannointia ja rakkautta lastani kohtaan. Tavallinen, arkinen hetki: vaipanvaihto. Silloin tajusin, että herranjumala miten paljon mä rakastan mun omaa pientä lastani, joka hymyilee säteilevästi aina minut nähdessään, rauhoittuu sydänäänestäni ja tasaisesta hengityksestäni. Otin vauvan syliini, rutistin, heijasin, juttelin, haistelin, annoin pusuja poskelle ja otsaan.
En aijo valehdella etteikö Pinja joskus saisi mun verenpainetta nousemaan taivaisiin ja puremaan hammasta, sekä laskemaan nollasta sataan. Sillä vaikka niin ihana ja suloinen tuo on, osaa se olla ärsyttäväkin. Esimerkiksi silloin, kun Pinja keksi miten voi tuoda oman tahtonsa esille kesken ruokailun. Nälkä oli, mutta kun on näköjään mahdollista yökkiä tuttipullo pois suusta, niin pitähän se tehdä! Sain jotenkuten tapeltua sen maidon loppupeleissä sinne suuhun, mutta hermoja koeteltiin joka kerralla. Syömisen kanssa temppuilu toi taas mieleen ne lukemattomat rintaraivarit, jotka saivat itkun kurkkuun. Ruokailun kanssa temppuilut päättyivät kuitenkin heti kun aloitettiin kiinteät. Nyt broileri-kasvis- ja kinkku-kasvissose on lemppareita. Kaurapuuro sitten taas kestoinhokki. Useiden maistelu kertojen jälkeen luovutin kaurapuuron kanssa, ja nyt kaapissa on ostettuna mannasuurimoita.
No sitten viimeinen osio tässä postauksessa. Elikkä se kasvu ja kehitys!
Pinjan syntymämitat olivat 3425g & 51cm ja nyt neidillä on kokoa jo 8085g & 68,3cm.
Taitojakin löytyy, kuten pyöriminen (vatsa <--> selkä), ryömiminen, konttausasento ja pari askeltakin, istumaan nouseminen sylissä, "äiti"-sana, jokellus, nauraminen, epämääräinen ölinä (juttelu), esineen vaihtaminen kädestä toiseen, tutin otto pois suusta ja takaisin laitto sekä monia muita pieniä yksityiskohtia. Paljon on ehtinyt tapahtua puolessa vuodessa, ja lisää on tulossa vaikka kuinka paljon! Nyt harjoittelee maassa istumaan nousemista sekä konttausta tarmokkaasti, eikä kauaakaan kun tuo neiti viipeltää menemään suuna päänä ja mä juoksen perässä. Mutta siihen asti, nautinnollista loppu kesää kaikile :)
Terveisin Minna & Pinja <3
