Mistäköhän sitä alottais ku päässä kaikuu ääni "heeeey macarena"! Eli levoton olo, ajatukset sinkoilee suuntaan ja toiseen, on koettu mm. epätoivo, epävarmuus, innostus, toivo... En ole normaalisti tyypiltäni kadehtiva persoona. En pidä itseäni huonompana jos mulla on jotain vähemmän kun muilla, paitsi nyt. Nimittäin se pieni nyytti. Päivät kuluvat niin hitaasti, jokainen tunti tuntuu aina ja vain pidemmältä. Vauvoja ja lapsia on joka puolella, etenkin neuvolassa ja Facebookin uutisissa. Eli paikoissa joilta en voi välttyä! Vaikka kuulen monen sanovan samat sanat joka kerta, "nauti nyt kun olet vielä yksin", "niitä pieniä potkuja tulee hirveä ikävä kun maha on poissa", "käytä tämä aika lepäämiseen". Mä olen levännyt viimeisen 7 kuukautta! Olen valmis! Tule vauva jo tänne maailmaan järjestämään mun tylsiin, yksinäisiin päiviin jotain tapahtumaa!
Olen siinä onnekkaassa asemassa, etten ole koskaan pelännyt synnytystä enkä ajatellut "mä en ikinä vois". Keskiviikkona kun istuin jälleen kerran neuvolan aulassa odottamassa vuoroani, siinä oli kaksi mammaa jotka ilmeisesti tapasivat ensimmäisen kerran synnytystensä jälkeen. Tietysti he sitten kertoivat synnytysten kulusta, vauvojen mitat ja pitikö leikata ja tikata. Istuin huoneen toisella seinustalla kasvot lattiaa kohden, kunnes toinen mammoista sanoi "älä sä nyt vaan kuuntele ja saa paniikkia". Naurahdin, ja sanoin itsevarmana "mä en onneks pelkää synnytystä, jutelkaa vaan rauhassa". No sittenhän se utelu vasta alkoi siitä onko esikoinen tulossa, kuinka pitkällä, mistä moinen rohkeus on periytynyt ja lopuksi päälle paljon tsemppiä ja onnea loppu odotukselle. Kai sen voi laskea vahvuudeksi, ettei pelkää luonnollista? :D Ymmärrän kyllä heitä jotka pelkäävät, onhan tapahtuma vieras, aina omanlainen, hemmetin kivulias ja siihen liittyy riskejä. Monelle pelkkä ajatus sairaalasta ja leikkausvälineistä saa karvat pystyyn.
Tiistaina oli tutustuminen synnytysosastolle. Sain parhaan ystäväni lähtemään mun mukaan sinne, ja me tultiin tietysti viime hetkellä juoksujalkaa siihen aulaan kun kätilö oli jo aloittanut selostuksen. Kaikki muut oli +30v ja niillä oli aviomiehet mukana, ja sitten tulen minä vatsapystyssä parhaan kaverini kanssa. Ihan kun eivät olisivat huomanneet meitä muutoin... Aika tylsä esittely: "joo täs on tää aula missä ilmottaudutte, sit tos on vessa ja tutkimushuoneita mihin meette sit ekana käyrille, täson tälläi olohuone ja synnyttävä nainen, allashuone, ja joo täs on synnytyssali. Menkää jonnekki istuu nii käydää läpi viel samat asiat ku synnytysvalmennuksessa". Silmäluomet alkoivat tuntua raskailta, sali ei ollut kovin iso ja meitä oli siellä varmaan 15 henkilöä. Iski tajuton kuumuus ja väsymys. Pieniä polttoja tuntui vähän väliä alavatsassa ja olo oli epämukava. Niinpä lopetin kätilön kuuntelun siitä mitä sairaalaan kannattaa ottaa mukaan, ja aloin tutkiskella katseellani ympäristöä ja kuvitella itseni sinne puuskuttamaan ja hikoilemaan. Innostus valtasi mieleni, ja kasvoilleni kehittyi virnistys jonka kätilökin huomasi. Olo oli rentoutunut, itsevarma ja täynnä toivoa! En voinut ajatella muuta kuin kaikkia niitä naisia, jotka siinä salissa ovat synnyttäneet, että tässä huoneessa tehdään onnellisia ihmisiä. Pian olen itse vuorossa kokemassa sen saman, joka palkitaan onnellisuudella ja rakkaudella. Toivon, että tämä välittyy myös muille odottaville äideille heidän astuessaan synnytyssaliin. Se ei ole paikka jossa pelätä, se on paikka jossa rauhoittua.
