Ikea shoppailua ja väsymys!

Voisin nukkua nämä viimeiset viikot. Olo alkaa olla jo tukala, joka paikkaa jomottaa ja väsymys on valtava. Silti yritän sitkeästi pysytellä päivät hereillä, ja tehdä edes jotain kehittävää. Niinpä suuntasin eilen Tuulin kanssa Ikeaan ostoksille. Mukaan sieltä lähtikin sitten vähän enemmän tavaraa kuin olin alunperin suunnitellut. Tuli ostettua pinnasängyn pehmustereuna, pinnasänkyyn petivaatteita, päiväpeitto, kaksi sohvatyynyä, kylpyhuoneeseen uusi matto, ja sohvaviltti. No tietysti oli mukavaa ostaa kaikkea uutta ja kivaa kämppään, mutta en sitten ajatellut sitä, että ne pitäisi sieltä sitten myös kantaa kotiin. Oli kyllä aikamoinen selviytyminen dösäriltä himaan! Matkaa ei ole sieltä kuin 800m, mutta mullapa meni yli puoli tuntia siihen matkaan... :D

Multa pyydettiin pari viikkoa sitten asuntopostausta, mutta mä en ole kauhean halukas avaamaan mun kodin ovia koko maailmalle. Ehkä välillä saatan ottaa kuvan uusista sohvatyynyistä tai kynttiläasetelmasta. Se teille riittäköön! Joka tapauksessa, nyt ette saa kuvia edes tekemistäni ostoksista koska esimerkiksi makuuhuoneessani ei ole vielä kattolamppua, niin kuvasta ei saisi edes mitään selvää.

Huomenna lähen sinne Saltvikiin klo 17:30 lähtevällä laivalla, ja tulen takaisin 27.12. jolloin mulla on seuraava neuvolakäynti. Mukavaa ja rauhallista joulua kaikille <3

Aika lentää siivillä, kohti parempaa huomista

223 päivää takana, 56 enään edessä. Miten tämä aika onkin kulunut näin nopeasti? Tuntuu kuin olisin vasta vähän aikaa sitten itkenyt kylpyhuoneen lattialla tuijottaen kahta punaista viivaa, jotka ilmestyivät alle sekunnissa testitikkuun. Ajatukset heitti kärrynpyöriä. Olin iloinen, surullinen, pettynyt, innostunut ja vihainen samaan aikaan. Ensin itkin, sitten nauroin, sen jälkeen kävelin olohuoneessa ympyrää kiroten. Lopulta istuin alas, otin puhelimen käteen ja ilmoitin äidille testin tuloksen olevan positiivinen. Olin järkyttynyt, ja kaikki tunteet purkaantui itkuna. Mun hysterian takia äiti soitti mun puolesta neuvolaan ja varasi mulle ajan samalle päivälle, parin tunnin päähän. Ensimmäiseksi ajattelin, että nyt mä tarvitsen mun isoveljeä ja paljon. Hän onneksi suostui tulemaan faijan kanssa mun mukaan neuvolaan. 

Ensimmäinen käynti oli pelottava, ja samalla mietin, että mitä jos se testi olikin väärässä? Entä jos siellä ei olekaan vauvaa, ja kaikki tämä häslinki ja stressi olikin turhaa? Lääkäri otti papan, tunnusteli kohdun kokoa painelemalla mun vatsaa ja totesi, että raskaus on aika alkuvaiheessa. Silmät pyöreenä tuijotin pyöreää pahviliuskaa jossa oli kuukausia ja päivämääriä. "Viikkoja tämän mukaan olisi 11+6, mutta kohtu tuntui pienemmältä". Ajattelin, että no niin ei sielä mitään lasta olekaan! Haastan koko ClearBlue-yhtiön oikeuteen mun huijaamisesta! Poliklinikalle viikon päästä tarkistamaan, näkyykö siellä mitään ja varmuus viikoille.

"Raskausviikkoja 8+3, yksi sikiö." Ai mitä yksi sikiö? Onko sillä jotain merkitystä? Onko kaikki normaalisti? Miksi näytät noin vakavalta? Voisitko hymyillä edes vähän? Kamala stressi valtasi mielen. Lääkäri katsoi mua vähän huvittuneesti, ja totesi, että ei tule kaksosia tällä kertaa. Enhän mä ollut edes tajunnut, että sellainenkin vaihtoehto on olemassa. En ollut käynyt läpi vaihtoehtoja, että entä jos niitä onkin tulossa kaksi! Siitä olin kyllä varma, että kun ensimmäisen kerran sen katkaravun näköisen sikiön siellä monitoorissa näin, että musta tulee äiti. Tiesin, että vanhemmat saa hepulin mun päätöksestä ja olin valmistautunut sotimaan tästä asiasta heidän kanssaan. Päinvastoin kävi, totesivat vaan tyynesti, että mun päätöshän se on.

RV 12+2

Niimpä olen vahvasti (nimimerkillä kokemusta on) sitä mieltä, että ennakkoluuloja omien vanhempien reaktioihin EI pitäisi luoda. Olin aivan varma että he saa hermoromahduksen, huutaa ja raivoaa mulle, kertovat miten pettyneitä he muhun ovat, ja että abortti pitää tehdä heti. Päätin silti, että parempi kääntyä tässä asiassa heidän puoleen, sillä joka tapauksessa, tulisin heitä tarvitsemaan. Äidiltä sain rahat testiin, ja isän luona sen aamulla tein. Äidille kerroin ekana testituloksen. En kavereille, sisaruksille tai muille sukulaisille. Kukaan muu mun vanhempien lisäksi ei tiennyt edes koko epäilyä mun raskaudesta. Näin oli myös parempi. En tiedä miten vaikeaa olisi ollut kertoa heille jälkikäteen ultrakuvat kourassa, että heistä tulee isovanhempia 7 kuukauden kuluttua. Sitä paitsi kyllä se helpotti käydä koko prosessi läpi tukiverkoston kanssa. Yhdessä jännitettiin ja odotettiin. :) En siis muuttaisi noita ensimmäisiä viikkoja millään tavalla.

Viikko 33

Nyt on kuitenkin aika vierähtänyt salaman nopeasti, ja viimeisiä hankintoja vauvaa varten on aika tehdä. Vielä puuttuu turvaistuin, hoitopöytä, pinnasängyn pehmustereuna, petivaatteita, muutamat talvivaatteet, tuttipullot, tutit ja amme. Sitten kun olen nuo tarvikkeet saanut ostettua, annan itselleni luvan rauhoittua ja keskittyä nauttimaan näistä viimeisistä viikoista täydellä sydämellä <3

"Onpas susta tullut valtava!"

Ihmiset on avuliaita, hymyilee ystävällisesti ja pitää ovea auki. Kieltää kantamasta painavia tavaroita, varoittaa liukkaasta kelistä ja muutenkin kohtelee kuin uusavutonta. Saa siis pitää vapaata kaikesta, eikä tarvitse käyttää omia aivoja yhtään! Kuullostaa houkuttelevalta, eikö?

Mikähän muukaan ihmiset saisi käyttäytymään tuolla tavalla kuin kasvava vatsa! Tuo aina niin ihmeellinen näky. Ihmiset tuijottaa ja arvioi katseellaan. Vaikka Suomessa pidetään tabuna vieraille ihmisille juttelemista bussissa, kaupassa tai pysäkillä, on naisen vauvavatsa kaikille vapaata kosketusaluetta (mukamas). Seisoin viime viikolla terveysaseman bussipysäkillä, matkalla neuvolasta kotiin, kun eräs nainen lähtee kävelemään mua kohti käsi ojossa ja silmät liimautuneena mun vatsaan. Jähmetyin paikoilleni, ja mietin mitä hittoa toi oikeen meinaa. Sieltä se tulla tepsutteli mun luokse, taputti pari kertaa mun vatsaa ja sanoi "sähän posahdat kohta!" ja nauroi päälle. Oli varmaan tosi hauska vitsi sen mielestä, mutta mua ei naurattanut yhtään. Mikä saa ihmiset koskettamaan ja ihmettelemään pyöreää vatsaa, joka kuitenkin on arkipäiväinen näky? Niinpä ajattelin, että tästä eteenpäin taputan takaisin. Joka kerta kun joku tulee heti ensimmäisenä taputtamaan mun mahaa ja heittää jonkun hienon kommentin perään, toistan hänen perässään saman. Tuntuuko kivalta?

On myös näitä huvittavia tapauksia, joihin tekee aina mieli heittää takaisin jonkinlainen naseva vastaus. Muutama viikko sitten vietin aikaa kaverini kanssa, jonka tuttavia oli myös samassa porukassa. Sieltä sitten yksi viisas silmät pyöreenä kattoo mun mahaa ja kysyy ihmeissään "ootsä raskaana?!"... Laskin kymmeneen, hengitin syvään ja vastasin olen, vaikka mieli olisi tehnyt sanoa takaisin jotain yhtä järkevää kuten "en, ku tuli syötyä pari munkkia liikaa" ja nauraa räkäsesti päälle. Eihän noita kommentteja voi ottaa tosissaan, etenkin kun jokainen niistä on samanlainen ja yhtä typerä. Kaikki vitsit mitä raskausmahasta voi tehdä, on jo kuultu. Mietin myös sitä tuon kysymyksen kuultuani, että aika rohkeeta kysyä tuntemattoman raskaudesta jos siitä todella on noin epäselvä onko se maha läskiä vai onko siellä lapsi. Olisi huvittava nähdä sen ihmisen ilme, kenelle pystyy vastaamaan pokkana ettei ole raskaana. Saattaisi sitä henkilöä hävettää, ja paljon. :D

Plans for christmas

weheartit

Taas lähestytään mun vuoden inhokkijuhlaa, eli joulua. Mä oon inhonnut joulua siitä asti, kun tajusin sen työn ja stressin mikä sen järjestämiseen kuuluu. Itse olen sellainen "go with the flow"-tyyppinen ihminen, mutta mun äiti on aina ollut kova hössöttämään ja se rakastaa joulua! Meillä on ennen joulua siivottu kämppä lattiasta kattoon, kaappeja ja varastoa myöten. Elikkä stressaantunut ilmapiiri on kuulunut asiaan. Tavallaan mä ymmärrän äidin pointin, ensin touhutaan ja kuurataan, jonka jälkeen voidaan rauhassa herätä jouluaamuun, syödä puuroa, saunoa, käydä sukuloimassa ja illalla rauhoittua kuusen ääreen jakamaan lahjat ja viettämään aikaa perheen kanssa. Mä en vain siedä sitä alkustressiä ja vouhotusta siitä, kuinka kaapit pitää olla siistit ja vanhat, pieneksi jääneet vaatteet pitää lahjottaa Namibiaan.

Joten tänä jouluna, aijon nauttia täysin siemauksin jokaisesta hetkestä. Olen menossa viettämään joulua äidilleni, Saltvikiin Manner-Ahvenanmaalle valmiiseen joulupöytään! Haha. Ja koska en asu äidin kanssa enään, en joudu siivoamaan, YHTÄÄN! Voi tätä riemua, ehkä mä opin vielä pitämään joulusta. Ensi vuonna joulu saattaa olla ihan kiva, onhan se mun pienokaisen ensimmäinen joulu. Tästä eteenpäin mun jouluun kuuluu joulupukki, tontut ja joululaulut. :)

081213

Hrrr... mun kämpässä on kylmä! Ja tääl on tollaset vesipatterit, etten voi tte säätää niiden lämmitystä. Luojan kiitos, mä sain mun isältä tollasen lämmittävän sähkötakan, jota voin pitää ainaki päivällä päällä. En tiedä, johtuuko tää kylmyys sitten siitä että tää asunto on maantasalla vai eikö noi patterit oikeasti lämmitä niin kuin niiden pitäisi? Joka tapauksessa on aika ärysttävää aina pukea hirveästi vaatteita päälle että tarkenen kotona.

No mutta, nyt sitten lisää raskauskuulumisia kuten olette toivoneet. Mä liukastuin maanantaina, ja lensin aika pahasti persuksilleni. Sen jälkeen ei kuitenkaan tullu mitään vihlovaa kipua, ei supistuksia eikä veristä vuotoa tai mitään muuta merkkiä siitä, että sikiöllä ei olisi kaikki hyvin, joten ajattelin että mitään hätää ei ole ja jatkoin normaalisti elämää. Seuraavana päivänä takapuoli oli kyllä aivan tajuttoman kipeä ja istuminen teki tuskaa, mutta sikiö sen sijaan liikkui vilkkaasti ja säännöllisesti, joten vahinko todella sattui vain mulle itselleni.

Mua on vaivannut tässä muutaman viikon ajan kivuliaat supistukset. Harjoitus supistukset ovat normaaleja, mutta niiden ei kuuluisi sattua. Mainitsin näistä nyt sitten keskiviikkona neuvolassa, sekä kaatumisestani, eikä neuvolan täti näyttänyt yhtä vahingoniloiselta kuin minä kertoessani viime aikojen tapahtumista. Mun olisi kuulemma pitänyt mennä heti kaaduttuani suoraan päivystykseen tarkistuttamaan sikiö ja istukka. Joka kerta, jos kaadun, menen päivystykseen... Selvä. Kivuliaita supistuksia, enkä ole tajunnut siitä soittaa kätilölle tai terveydenhoitajalle... Huh, taas iskostettiin mun päähän hieman järkeä. Soitan Jorviin jos supistukset sattuu ja niitä tulee useampi kuin yksi ilman rasitusta... No, mukava määräys lääkäriltä, etenkin näin talvipakkasille: ei rasitusta. LEPOA, LEPOA JA LEPOA!! :) Hoituu, ja ainakaan en oo tuolla mukkeloimassa jäätiköillä, heh.

Menin Jorviin sitten heti torstaina. Yhh, alapäätutkimus tiedossa. Hirvee pissahätä, juoksen tutkimushuoneeseen pyytäen lupaa antaa seulan heti. Se onnistui, kätilö oli iloinen kun kerrankin joku tulee ite ehdottamaan heti ekana seulan antamista, ja kerrankin sitä pissaa myös tulee!  (Välitietoinfo: Seula tarkoittaa huumetestiä virtsasta. Se tehdään kaikille alle 25-vuotiaille, joilla on sosiaalitaustaa. Mulla syynä on huostaanotto.). Mun kaveri Leila oli mun mukana ultrassa, oli ihana kerrankin kun ei tarvinnut mennä yksin. Hihhuloin siellä sitten ilman housuja ja odotin kuin kuuta nousevaa alapäätutkimusta. Otettiin ensin ultra normaalisti, katsottiin taas mun pientä sikiötä, joka oli juuri herännyt ja alkoi oikomaan sääriään. Kuva alkaa olla jo epäselvä, kun sikiöllä alkaa olla kokoa jo sen verran, ettei yhteen kuvaan mahdu kuin pieni osa sen vartalosta. Kasvot, kädet ja mahan mä tunnistan sieltä aina. Se on nimittäin pääalaspäin, niin helppo kattoa järjestyksessä... Kaikki kunnossa kuten arvelinkin. Oishan mun vaisto sanonut, jos olisi ollut syytä pelätä sikiön puolesta sitä kaatumista. Aivan varmasti olisi! Joka tapauksessa, ei tullut mitään alapäätutkimusta mitä olin jännittänyt edellisestä päivästä saakka, vaan pelkkä sisäinen ultra jolla ihmeteltiin mun kohdunkaulaa. Ei sielläkään näkynyt mitään poikkeavaa, joten kaikki oli paremmin kuin hyvin.

Jorvista lähdettiin sitten Leilan kanssa Selloon syömään ja ihmettelemään. Illalla mentiin sitten kaupan kauppa Leilalle K-nummelle, syötiin pizzaa ja katottiin leffaa. Koko viikonlopun olen istunut kotona, tosin tänään pitäisi raahautua kauppaan.

Raskausajan pukeutuminen

Aihe josta en ikinä puhu blogissani, on pukeutuminen. En esittele päivän asujani, enkä muutenkaan ylistä muotia. Vihaan shoppailua, vaatteiden sovittelua, muotilehtiä ja jatkuvaa median hehukutusta uusista trendeistä jotka on PAKKO SAADA! Mitenniin pakko? No, nyt kun ei voikkaan ostaa mistä vaan vaatteita oman mielen mukaan, tuntuu elämä rajoitetulta. En voi käyttää korkokenkiä, navankohdalta taitettuja vaatteita, korkeavyötäröisiä farkkuja tai hameita. Vaatekaappi pursuaa vaatteita, mutta ne ei enään mahdu päälle. Toinen ongelma on takit. Voin käyttää tasan yhtä ja samaa takkia, jonka sain kaveriltani, joka sekään ei kohta enään mene kiinni vaikka kuinka yritän sulloa. Olo tuntuu epämukavalta, ja kävely tiukassa takissa kömpelöltä. Tyylini on tylsä, vaatteeni yksinkertaisia ja isoja. Perus vaatetukseni on mammafarkut ja huppari jonka ostin Cubukselta (kokoa XL!!!). 

Mekkoja voin käyttää nykyään paitana. Ne näyttää pitkiltä, mutta kun puen ne tähän mahan päälle niin niistä häviää puolet pituudesta ja ne loppuu lantiolle. Mahtavaa! Nyt tietysti monet miettivät, että miksen osta äitiysvaatteita. Siihen on yksinkertainen varstaus: en tee niillä mitään enään raskauden jälkeen. Joten sovellan nyt vaatekaapistani mitä "upeimpia" asuja nämä pari kuukautta. Jos mammavaatteita tarvitsisi koko 9kk, olisi tietysti fiksua ostaa muutamia asuja mammaosastolta, mutta raskauden ensimmäiset 4-5kk voi vielä pukeutua omiin vaatteisiin. Omia vanhoja farkkuja pidin 5. kuukaudelle saakka kuminauhalla. Vatsa alkaa kasvaa vasta raskauden toisella kolmanneksella, joten todellisuudessa se aika, jolloin pukeutumisen kanssa on hankaluuksia, on varsin lyhyt. Kohta mä taas saan pukea vanhat, tutut vaatteet päälle ja voin vain muistella aikaa kun epätoivoisena kävin vaatekaappiani läpi löytämättä mitään päälle pantavaa. :)