Illan pähkäilyt

Miten voi kaivata jotain sellaista mitä ei ole koskaan ollutkaan? Jos on lähes koko elämänsä elänyt yksin, omillaan, ilman vakituista parisuhdetta, siihen pitäisi olla jo tottunut. Onhan sitä pärjännyt tähänkin asti. Jostain mieleeni silti hiipii haave vakiutumisesta. Tai sitten se on vain kiiltokuva, päiväunien luoma harha, että se täydentäisi mun palapelin. Lieneekö haave sittenkin perhe eikä parisuhde? Kun kahdesta tulee kolme, puhutaan jo perheestä. Eihän siinä ole enään mitään parisuhdetta. Nyt minä olen me. Mulla on aivan liian vähän kokemusta parisuhteesta, jotta voisin tietää, millaisen miehen haluan/tarvitsen, jotta voisin jonain päivänä sanoa ylpeänä: "meidän perhe". Enään ei ole varaa virhearvioihin, mies pitää valita sen mukaan, minkälainen hän on lasten kanssa, onko hän hyvä esimerkki lapselleni ja haluanko todella päästää hänet lapseni elämään.

Muistan vieläkin kuin eilisen, kun äitini kertoi uudenvuodenaattona 2006, että hän on alkanut seurustelemaan nykyisen aviomiehensä kanssa. Tutkailin uutta miestä, seurasin miten hän toimii, mitä hän ajattelee ja puuttuuko hän äidin tapaan kasvattaa. Vaikka tietenkään lapsella ei ole sananvaltaa talossa, ja mitä aikuisten suhdeasioihin tulee, niin vielä vähemmän. Olisin kuitenkin toivonut, että äiti olisi kysynyt meidän mielipidettä asiaan. Äiti oli rakastunut, hän oli innoissaan uudesta muutoksesta elämässään ja suunnitteli uutta tulevaisuutta miehensä kanssa. En pysynyt muutoksissa mukana. Kun sulattelin vielä yhtä muutosta, tuli taas uusi käänne kuvioihin. Ei kauaakaan kun kannoimme jo muuttolaatikoita uuteen, yhteiseen kotiin. Miehen mukana muutti myös kolme hänen lapsistaan. Olin aina jakanut huoneeni isoveljeni kanssa. Muuton myötä, jouduinkin jakamaan huoneeni hänen tyttären kanssa. Rutiinit meni uusiksi, kaikki meni uusiksi. Se mihin olin tottunut äidin kanssa asuessa, ei ollutkaan enään voimassa uudessa kodissa. Kaiken huipuksi aloitin samoihin aikoihin yläasteen. No... eihän siitä mitään tullut. Kukaan ei kaiken sen hössötyksen ja uuteen opettelun keskellä ehtinyt kysyä toisiltaan, miltä uusioperhe-elämä tuntuu. Mikä harmittaa, mikä ilahduttaa.

Ennen meitä oli vain kolme. Minä, äiti ja isoveli. Saimme paljon äidiltämme huomiota, ja hän järjesti meille joka kuukausi jotain kivaa tapahtumaa. Vietettiin leffailta tai käytiin ulkona syömässä. Sitten se kaikki loppui. Äidin huomio ei enään riittänytkään samalla tavalla. Olihan hänen elämäänsä tullut uusia ihmisiä, jotka tarvitsivat myös huomiota. Se kuitenkin vaikutti muhun negatiivisella tavalla, ja aloin hakemaan huomiota kapinoimalla. En tietoisesti tietenkään, mutta näin myöhemmin olen tajunnut mistä se temppuilu ja jatkuva sääntöjen uhmaaminen johtui. 

En halua koskaan asettaa tytärtäni siihen tilanteeseen, että joku muu menisi hänen edelleen. Tai että hän tuntisi olonsa ulkopuoliseksi. Vaikka mitä muutoksia tulevaisuus toisi minulle tullessaan, oli se sitten opiskelupaikka, työ tai parisuhde, yritän parhaani mukaan pitää kiinni niistä tavoista ja rutiineista mitä meillä on.

Ei enään ikinä ruuhkaan!

Ajattelin tänään, että olispa mukava päästä tänään käymään jossain, etenkin kun lumi alkoi lupaavasti sulamaan ja lämpömittari kohosi +8 asteeseen. Niinpä sovin faijan kanssa treffit Selloon. Vauva oli ollut koko päivän oikein ihanalla tuulella ja söi ennen kuin lähdettiin liikenteeseen. Heti kun pääsimme Selloon, kiukuttelu alkoi. Hän ei meinannut rauhottua millään. Kaiken lisäksi koko mesta oli aivan täynnä ihmisiä ja ympärillä oli hirveä hälinä. Mulla meni hermot. Alkoi ahdistamaan se ihmis määrä, ja se etten saanut vauvaa rauhoittumaan. Niinpä ostoksien teko jäi kovin vähäiseksi, mutta tärkeimmät tarttui matkaan.

Vauvalle vaatteita, hoitopöydälle kertakäyttö alustoja ja rintakumit. Ja extrana nappasin Prismasta mukaan David:in hupparin, joka oli alennuksessa 19,90€ (ovh. 49,90€)!! Heräteostos, ei mikään muu. Tosin huppari oli tarpeessa, mutta enempää miettimättä nappasin juuri kyseisen tuotteen. Vauvalle tein myös heräteostoksia. Menin hakemaan housuja, matkaan tarttui myös muutama body. Mutta kun ne on niin söpöjä :3

Tänään opin huomaamaan, etten kestä stressiä ja melua samaan aikaan. Tuntui ihan kamalalta olla siellä kaiken hälinän keskellä, ja yrittää saada vauva rauhoittumaan. Periaatteessa yritin saada ostokset vain mahd. nopeasti tehtyä ja päästä pois sieltä, mutta eihän se shoppailu tietenkään onnistunut niin nopeasti ja mallikkaasti koska piti yrittää rauhoitella itkevää lasta. Typerät Sembalot! :(

Raskauden ja synnytyksen muutokset kehossa

Moni nainen jännittää muutoksiaan kehossaan, ne kun eivät ole ennustettavissa raskauden alkuvaiheessa. Jokaiselle muutokset ovat erilaisia, joten ei kannata turvautua muiden kehoissa tapahtuneisiin muutoksiin. Jos pelkää ylimääräisiä kiloja, raskausarpia, löysää nahkaa, pömppistä, erikokoisia rintoja, leveämpää lantiota ja suurempaa takapuolta, kannattaa asiasta jutella neuvolassa tai kysellä muilta äideiltä miten niiden kanssa oppii elämään. Minua muutokset eivät pelottaneet. Mielestäni on ihan tervettä että kehoon jää jälkiä raskausajasta. Raskausarpien pelon lomassa saattaa tulla ristiriitaisia ajatuksia kasvavasta mahasta. Maha on ihana, pyöreä, se kasvaa ja kasvaa, ja sen suojissa kasvaa vauva. Se ei kuitenkaan vain katoa synnytyksen jälkeen, nahka ei palaudukkaan niin nopeasti kuin ehkä toivoisi ja arvet saattavat olla syvät ja tummat vielä pitkään. Mutta ei se mitään! Kukaan ei tuomitse synnyttänyttä naista siitä, ettei keho olekkaan timmi ja hoikka. Tähän minäkin olen yrittänyt tuuduttautua, vaikka onhan nuo arvet karun näköisiä.

Lantio leveni, rinnat ovat eri kokoiset ja aristavat, takapuoli katosi(?!) ja nahka jätti pömppiksen. Tähän tulee tasapainottavana tekijänä henkiset muutokset. Olo on paljon naisellisempi ja itsevarmempi. Kenellä ei olisi? Synnytyksen jälkeen kun se valtava vatsa on poissa ja saat ensimmäisen kerran pukea korkeavyötäröiset farkut jalkaan, olo on kuin olisi juuri onnistunut laihduttamaan huimasti! Vaikka kroppa onkin suurinpiirtein samanlainen kuin ennen raskautta, tuntuu se silti ihan hiton mahtavalta ja peilistä katsoessa ei voi kuin hymyillä ja ajatella "mä näytän hyvältä". Vaikka heti synnytyksen jälkeen, anonyymit kiusaajat alkoivat pommittamaan mua läski kommenteilla, en välittänyt tippakaan! Itsevarmuus on nyt niin huipussa, ettei yksikään mun korppaa koskeva kritiikki harmita :)

Fyysinen kunto on myös parantunut. Netissä ja terveyslehdissä kirjoitellaan paljon siitä, kuinka olisi hyvä jo raskausaikana treenata ja valmistella kroppaa synnytystä varten, sillä hyvä kunto edistää synnytyksen kulkua. Itse olin aika laiska raskausaikana. Miten sen mahan kanssa olisi jaksanut tehdä yhtään mitään, kun pelkkä sukkien pukeminen sai hengästymään ja hien valumaan otsalta? Kun laskettu aika tuli ja meni, aloin kävelemään ja rasittamaan itseäni. Ei se silti kohottanut mun kuntoa, joten lähdin synnytyssaliin periaatteessa rapakunnossa. Silti selvisin synnytyksestä helpolla ja ponnistusvaiheesta erittäin nopeasti. Mutta mistä sen huomaa, että kunto on kohentunut?

Heti ensimmäisellä kerralla kun pääsin synnytyksen jälkeen vaunukävelylle, huomasin miten kevyt ja ketterä olo mulla on. Kroppa tuntui kevyeltä. Portaita tai ylämäkeä kävellessä jalat eivät huutaneet hoosiannaa enkä oikeastaan hengästynyt niin helposti kuin ennen. Päässä alkoi raksuttaa... Olinko todella saanut synnytyksessä huikean kunnon kohennuksen? Sitähän verrataan rasitukseltaan maratonin juoksemiseen. Ei, kunto koheni raskausaikana. Jalat joutuivat koko ajan kovemmalle ja kovemmalle rasitukselle mitä enemmän vauva kasvoi ja maha suureni. Onhan se aikamoinen  paino kantaa mukanaan! Ja nyt kun se paino on poissa (minun kohdallani 13kg), jalat jaksaa kantaa tätä nykyistä, huomattavasti kevyempää painoa helposti.

Jos tämä mun teoria epäilyttää, laittakaa reppuun sen verran painoa kuin teille raskausaikana tuli (tai lapsettomat voi kokeilla tota mun 13kg painoa), asettakaa reppu etupuolelle eli muistuttamaan raskausmahaa ja lähtekää kävelemään. Aika rankkaa, eikö?

mitä muutoksia teille on tullut? 

Vaippoja, tuttipulloja ja pyykkiä - meille tuli vauva!

Ensin koti oli järjestyksessä, jokaiselle esineelle oli oma paikka. Tiskasin heti ruoanlaiton jälkeen, vein roskat heti kun roskis oli täynnä, petasin aamuisin sängyn ja ja laitoin tavarat käytön jälkeen omille paikoille. Mitä muutoksia elämään ja arkeen on tullut sen jälkeen kun vauva tuli kotiin 28.2.:

- Tiskiallas täyttyy. Joudun tiskaamaan astioita ennen kun voin aloittaa ruoanlaiton.

- Tavaroita on ilmestynyt huomaamattomasti. Se tavara määrä mitä lapset tarvitsee on valtava. Turvakaukalo, rättejä ja riepuja, tutteja, tuttipulloja, tuttipullon korkkeja (jotka on aina kadoksissa!!), kosteuspyyhkeitä, vanulappuja ja -puikkoja, d-vitamiinitippoja yms. Mihin mä ne kaikki laitan?!

- Huppu päässä, katse maata kohti kipitän kaksi tai jopa kolme roskapussia kädessä kohti jätehuonetta. On paperiroskis, energiajätteet ja vaipparoskis. Joskus niitä kaikkia on ehtinyt kertyä jopa tuplamäärä tonne tuulikaappiin odottamaan ulosvientiä. Ja miksi? Koska jätehuone on aivan väärässä päässä pihaa. En ikinä mene sinne päin. Etenkään kun lähden vauvan kanssa liikenteeseen, ei siinä hössäkässä muista että pitäisi lähteä vikasuuntaan.

- Sänky on aina petaamatta, koska aamu alkaa vauvan syöttämisellä, ja vaipan vaihdolla. Sen jälkeen pitää hengailla vauvan kanssa kunnes hän nukahtaa uudelleen parin tunnin päästä, jolloin vuorostaan mä pääsen syömään aamupalaa ja istahtamaan koneelle. En edes muista koko sängyn petaamista siinä vaiheessa.

- Mulla tulee aina kiire kun ollaan lähdössä jonnekkin. Vauva on puettuna, ja pakattuna vaunuihin. Mulla on ulkovaatteet päällä ja oon laittamassa kenkiä jalkaan, kunnes huomaan että hoitolaukku jäi keittiönpöydälle, ja vessassa palaa valo. Vessasta valo kiinni, hoitolaukku vaunuihin ja kengät jalkaan. Sitten päätän tarkistaa taskut, että känny ja avain on mukana. Ainiin, ja nopea ulkonäön tsekkaus! Loikin kengät jalassa vessaan katsomaan itseäni peilistä jonka jälkeen palaan eteiseen ja päästään ovesta ulos. Kurkkaan kännykkää ja huomaan että ollaan jo 5min myöhässä aikataulusta. Ei mikään paha tappio, mutta ei siltikään mun tapaista. Kävelen nykyään pikavauhtia joka paikkaan, ja juoksin eilen jopa ensimmäistä kertaa bussiin!

Mutta ei siinä mitään, onneksi on asioita jotka on edelleen pysynyt samana! Niihin kuuluu mm.:

- En edelleenkään voi sietää kylmää kahvia. Siksi keitän kahvia aina uudelleen ja uudelleen, luottaen siihen, että kyllä mä vielä saan juotua sen kahvin kuumana!

- Huomaan vasta illalla katsoessani uutisia, etten ole muistanut taaskaan syödä lämmintä ateriaa. Paitsi tänään oli poikkeus, ja kokkasin kun isäni oli kylässä.

- Kadehdin ystävieni vapautta. Edelleen, niinkuin raskausaikana. Nyt kadehdin eri tavalla. Raskausaikana olin kateellinen ystävilleni siitä, että heillä riitti energiaa mennä ja touhuta aamusta iltaan, kuin taas itse tarvitsin ainakin yhdet tunnin päikkärit joka päivä, ja klo 22 silmät painuivat kiinni yli kahden tunnin sinnittelyn jälkeen. Nyt kadehdin extemporee lähtöjä. Vauvan kanssa pitää aina suunnitella tarkasti kulkutapa, tai jos ollaan reissussa kaksi syöttöväliä niin pitää miettiä tarkasti missä ruokapaussi pidetään. Myös menot pitää sijoittaa niin, että reissuun lähdetään syötön jälkeen.

- Annan hoitoaineen vaikuttaa pari minuuttia. Toisen äidit kertovat käyvänsä suihkussa hirveellä kiireellä, mutta mä en mun hoitoaineen vaikutusajasta tingi. Ajoitan suihkussa käymisen niin, että vauva nukkuu. En ole koskaan muutenkaan harrastanut yli 10min suihkuja.

Tällä kertaa puhuin enemmän käytännön asioista. Ja teksti jää mielestäni kaipaamaan jatko-osaa, joten sellainen on luvassa. Nyt neidin syöttö ja Holmes NYC :)

Ensimmäinen neuvola

Herättiin tänään aamulla klo 7 hyvin nukutun yön jälkeen, nimittäin neiti herätti vain kerran yöllä syömään. Yritin kyllä puolen tunnin ajan saada neitiä nukkumaan edes vielä tunnin verran mutta tuloksetta. Silmät pyöreenä se katteli mua ja lipoi huuliaan nälän merkiksi. Ei auttanut muu kuin nousta ylös, pukea päälle ja ja ryhtyä aamutoimiin. Lähettiin vähän ennen klo 10 kävelemään terveysasemalle neuvolaan, ihanassa auringonpaisteessa.

Neuvolaan päästyämme oli kauhea nälkä ja vaippa piti vaihtaa. Kädet oli täynnä tavaroita, hoitolaukku unohtui vaunujen tavaratilaan ja mä oon vauvan kanssa lastenhoitohuoneessa ja vanha vaippa oli jo roskiksessa. Just niin perus maanantai aamu kuin olla ja voi! :D Mun onneksi neuvolantäti tuli just oikeaan aikaan hakemaan meitä niin saatiin hoitolaukku vaunuista vessaan ja vauvalle puhdas vaippa päälle. On siis vielä vähän opettelua siinä, ettei kaikki hoitotarvikkeet ole siinä vieressä niinkuin ne kotona on...

Saatiin neuvolakortti, ja lääkäriajat. Punnittiin vauva ja mitattiin. Pituutta neidille on nyt kahdessa viikossa tullut 2,8cm ja painoa on tullut 380g :) Kyllä se kasvaa niin nopeeta vauhtia! Parin kuukauden päästä ei oo kuin muisto jäljellä siitä pienestä mytystä jonka toin toissa perjantaina kotiin. Kohta saadaan siirtyä jo koon 56 vaatteisiin! 

Neuvolasta kun lähdettiin apteekin kautta kotiin, hikoilin kuin pieni porsas ja kävely tuntui todella raskaalta. Ei vissiin ollut kaikista viisain idea pistää talvitakkia päälle, kun mittari näytti +9 ja aurinko paistoi. Niin ja keskustasta on koko matka pelkkää ylämäkeä! No tulipahan ainakin kuntoiltua, ja kotiin kun päästiin, kahvi maistui TODELLA hyvältä. Neiti jatkoi päikkäreitä vaunuissa vielä melkein tunnin, ja mä keitin sinä aikana tutit ja tuttipullot, sekä tutustuin neuvolasta saamiini esitteisiin ja Ainu-pakkaukseen. 

Kohta vauva herää taas syömään, ja sen jälkeen mennään yöunille. Huomenna tulee perhetyöntekijä moikkaamaan meitä ja auttamaan kylvetyksessä. :)

070314

Eilen mulla oli serkkutyttö hoidossa täällä mun luona, ja tehtiin tyttöjen kesken kävelyreissu Alepaan ja ostettiin fetasalaatti ainekset ja Paula-vanukkaita iltapalaks. Olin aivan loppu kun vihdoin pääsin puol 12 aikaan nukkumaan. Pikkunen kun oli siinä vaiheessa ehtinyt nukkua jo pari tuntia, herätti hän mut klo 2 yöllä. Olin vielä puoliksi hereillä kun pudottauduin sängystä alas ja raahauduin keittiöön lämmittämään maitoa. Onneksi kuitenkin tämän syötön jälkeen vauva nukkui tyytyväisenä aamuun asti ja herätti seuraavan kerran vasta puol 7 aamulla. Taas syötiin ja maattiin sängyssä vielä tunti kunnes neiti oli jo niin pirteä ja sosiaalinen, ettei nukkuminen tullut enään kuuloonkaan. Eli siis taas väkisin sängystä ylös, vahvaa kahvia valumaan ja sohvalle rötköttämään. Ja kuten joka ikinen aamu, sitten kun mä olen juonut mun kahvin, ja piristynyt, neiti haukottelee makeasti ja vetää sitten 4h unet...

Huomenna saan pariksi tunniksi omaa aikaa. Meidät on kutsuttu kaverin lapsen ristiäisiin, mutta koska mun vauvalla oli syntyessään tulehdusarvot vähän koholla, kehotti neuvolantäti suosiolla jättämään vauvan hoitoon juhlien ajaksi. Niinpä siis mun faija ja sen avovaimo tulee tähän mun luokse hoitamaan vauvaa siks aikaa kun olen juhlissa. Onneksi syöttövälit ovat sen verran pitkät ja suht säännölliset, että neiti varmaan nukkuu sen aikaa kun olen poissa. Olisi kuitenkin ollut ihana saada neiti mukaan juhliin, mutta ei viitsi ottaa riskiä että hän saisi jonkun flunssapöpön. 

Mä en edes viitti ottaa ittestäni kuvia. Mulla on ihan järkyttävät silmäpussit! Vaikka olen suht pirteä päivisin, koska saanhan mä yöllä nukkua aika monta tuntia taukoomatta, väsymys kummittelee silti arjessa mukana. Oli ehkä huono idea totuttaa itteni niihin 12h yöuniin raskausaikana...

Anyway, tuosta "kevät myrskystä" huolimatta, lähdemme taas tänään neidin kanssa kävelylle. Vaikka mulle ei jäänyt raskauskiloja laihdutettavaksi, haluan että mun lantio palautuu mahd. pian takas vanhaan kuosiin, joten kävelen paljon. Ja tietysti, onhan tää sisällä istuminen aika turhauttavaa. Tylsää on! Vauva nukkuu suurimman osan ajasta, joten mikään ei tavallaan ole muuttunut siitä miten normaalisti vietin päivät kotona. Istun sohvalla, telkkari on päällä ja surffailen netissä. Nautin kuitenkin näistä hetkistä, koska lapset kasvavat nopeasti, ja pian päivät ovat täynnä vipinää ja vilskettä kun neiti alkaa liikkua ja touhuta. 

Nyt menen penkomaan tuota mun vaatekaappia ja etsimään huomiseksi jotain päälle pantavaa! 

Hyvästi mammavaatteet, tervetuloa vanhat ihanat vaatteet <3

Ensimmäiset päivät kotona

Arki vauvan kanssa on alkanut hyvin. Ollaan oltu kotona nyt neljä yötä, ja yöheräämisestä on tullut päivä päivältä helpompaa. Sitä nukkuu koko yön tavallaan sellaista koiranunta, ja vauvan syömisrytmi on niin säännöllistä, että olen jo puoliksi hereillä kun vauva herää. 

Neuvola kävi eilen punnitsemassa vauvan, ja käytiin myös hieman synnytystä läpi. Vauvan syntymäpaino oli 3425g, perjantaina kotiin lähtiessä painoa oli 3400g ja eilen neuvolan punnitessa vaaka näytti 3560g. Eli ruoka maistuu vauvalle hyvin, ja painon suhteen ei ole huolta. Ensimmäinen lastenneuvola käynti on siis ensi viikon maanantaina, ja silloin mun vauva saa ikioman neuvolakortin <3

Tänään perhetyöntekijä tulee katsomaan meitä klo 12, ja kertomaan hieman lisätietoa avoimesta päiväkodista. Olen suunnitellut, että voisimme ensi kuussa käydä siellä pyörähtämässä niin ei tarvitse täällä neljän seinän sisällä kökkiä kahdestaan. Ja pääseepähän tapaamaan muita äitejä.

Sisko tulee tänään iltapäivällä tänne meiän seuraks, ja ajattelin että voisimme vauvan kanssa mennä asemalle vastaan. Saapahan vauvakin vähän ulkoilua, vaikka edes sen 20min. Niin ja tietty minä! Olen nyt viikon istunut sisällä, josta puolet makasin sairaalan sängyssä. Kävely tekisi erittäin hyvää mielelle ja keholle, niin ja tietysti raikas ulkoilma. :)

Sitten hieman muhun liittyvää uutista. Olen ollut onnekas ensisynnyttäjä, ja jättänyt jokaisen raskauskilon synnytyssaliin. Perjantaina kun pääsimme kotiin, kohtu ei ollut vielä täysin palautunut ja alavatsaa koristi pieni "alku raskauden pömppis". Nyt kuitenkin eilen päätin kokeilla menisköhän mulle mun farkut jalkaan ja lopputulos oli...

... onnistunut! On tää kyllä ihme fiilis, ensin kuljin maha pystyssä lokakuusta asti ja nyt yhtäkkiä se on poissa. Kuin olisi onnistunut laihduttamaan aivan älyttömästi. Tuntuu oudolta kun maha on poissa, mutta on kyllä tosin myös valtava helpotus että liikkuminen ja oleminen helpottui samantien. Niin ja tietysti se tunne kun pääsi makaamaan ekan kerran mahallaan synnytyksen jälkeen... 8)

Anyway, mä lopetan nyt tän höpöttelyn. Palataan myöhemmin :)

Synnytyskertomus

Ei varmaan oo ihmetyttänyt mistä blogin hiljaiselo on johtunut. Vauva ilmoitti nimittäin sunnuntai-maanantai vastaisena yönä puol 3 aikaan tulostaan. Mulla ois ollu maanantaina klo 8 yliaikaiskontrolli, ja päätin sitten soittaa 6 aikaan aamulla synnärille synnytyksen käynnistymisestä. Ne sano sieltä, että kyllä mun silti pitää tulla klo 8 sinne kontrolliin. Itse en nähnyt siinä mitään järkeä, sillä synnytyshän oli käynnistynyt itsestään ja oli jo siihen aikaan hyvässä vauhdissa. Supistuksia siinä vaiheessa tuli jo 5min välein ja kestivät n. 2min.

Lähdettiin sit mutsin kanssa taksilla Jorviin, ja odoteltiin siellä poliklinikan aulassa. Puuskutin ja heiluin aina supistuksen ajan, ja mietin hölmönä, että miks ihmeessä mun pitää täällä olla. Sitten se kätilö vihdoin tuli hakemaan mut siitä aulasta ja ehdittiin kävellä noin 7 metriä kun uusi supistus alkoi ja kätilö kysy multa ihmeissään: "onko sulla synnytys alkanut?". Käännyttiin sitte siltä seisomalta ympäri, ja lähdettiin synnärille.

08.15 mut laitettiin tutkimushuoneeseen käyrille. Se oli kamalin osuus siihen mennessä, sillä mikään muu ei ole niin kamalaa, kuin makaa kyljellään tutkimuspöydällä supistusten kanssa. Kirosin mutsille siellä, että hae nyt se kätilö tänne, mun on pakko päästä ylös :D No, tunnin verran mä siinä jouduin olla ja itkin joka supistuksen ajan kun väsytti aivan kamalasti ja asento oli todella epämukava.

09:20 pääsin ammeeseen. Lämmin vesi todella helpotti supistuksia, ja pystyin istumaan paikoillaan ja rentouttamaan koko kehon. Ei mennyt kuitenkaan kauaakaan, kun olo kävi todella tukalaksi ja hiki valui otsalta. Lämpimässä kylvyssä makaaminen myös aiheutti sen, että meinasin nukahtaa pystyyn. Nousin ammeesta ylös, ja kun ensimmäinen supistus tuli, tajusin miten paljon vesi sitä kipua lievitti. Kestin sen kivun kuitenkin oikein hyvin, kunhan vain sain liikkua koko ajan.

10:25 pääsin synnytyssaliin, ja taas käyrille. Pyysin kätilöltä kivunlievitystä, jotta kestäisin supistukset sen ajan kun joudun taas makaamaan siinä sängyssä. Aloiettiin ilokaasu. Aina supistuksen alkaessa laitoin maskin naamalle ja hengitin pahimpaan kipupiikkiin asti. Ei auttanut, mitään vaikutusta ei tullut. Vähän ehkä huono olo, joka johtui osittain myös siitä että mulla oli aivan kamala nälkä. Päätin luopua ilokaasusta puolen tunnin päästä.

11:25 Kätilö tulee tarkastamaan tilanteen, ja kerron olevani todella kipeä. Kaipasin edes jotain kivunlievitystä, jotta saisin levättyä edes hetken. Supistuksia tuli 3min välein. Kätilö tarkasti kohdunkaulan, ja olin tuolloin 3cm auki. Kutsutaan anestesialääkäri paikalle epiduraalia varten.

11:36 Lapsivedet menevät.

11:56 Epiduraali katetri laitettiin selkään, mun istuessa sängyn reunalla selkä kyyryssä. Sen laittaminen ei todellakaan sattunut, tunsin pientä painetta selässä. Vaikein osuus sen laittamisessa oli paikallaan pysyminen. Sillä eihän ne supistukset mihinkään olleet kadonneet. Purin joka supistuksen ajan tyynyä ja puristin käsillä sängynreunaa. Meni noin 15-20min kunnes epiduraali alkoi vaikuttaa, ja se tunne oli aivan mahtava. Kaikki kivut katosivat kuin tuhka tuuleen. Nauroin mutsille, että musta tuntuu kuin mun takapuoli valuis sängyltä alas. Se oli todellakin puutunut! Sain luvan syödä jogurtin ja lasillisen mehukeittoa. Juteltiin siinä mutsin kanssa niitä näitä, kunnes nukahdin tunniksi.

14:06 Täti tulee synnytyssaliin, ja juuri oikealla hetkellä. Epiduraalin vaikutus alkoi hiipua ja taas mä heiluin siinä sängyssä supistusten ajan ja puuskutin. Taas pääsi itku. Vaikka kivut olivatkin kovat, ja niiden kestäminen alkoi olla entistä haastavampaa, olin kuitenkin pääni sisällä niin innoissani, että en valittanut. Onhan ne supistukset kuitenkin hyvää kipua, koska palkinto niiden kestämisestä on aivan mahtava. Eikä ne ikuisesti kesä, supistusten välissä sai levätä. Ainakin hetken.

14:15 Kätilö tulee uudellee käymään ja tarkastaa kohdunkaulan: "8cm auki, kohta se vauva syntyy!". Pyydän lisäannoksen epiduraalia. Olin taas täysin turtunut. Kivut oli poissa, ja yritin katsoa monitorista milloin tulee supistus. Niitä tuli 1,5min välein, mutta mä en tuntenyt yhtään mitään!

15:27 Soitan kätilölle, että mulla on hirveä tarve ponnistaa. Kätilö tulee hetkessä paikalle, katsoo kohdunkaulan ja hihkaisee innoissaan: "10cm auki, voit alkaa pikku hiljaa ponnistamaan!" Sydän pysähtyi hetkeksi ja kurkku tuntui kuivalta. Apua, nytkö se syntyy!?! Mua pelotti ja samalla olin aivan innoissani. Pian pääsen näkemään pikkuisen.

15:38 Alan ponnistamaan aktiivisesti kylkiasennossa. Juuri epätoivon alkaessa, kätilö sanoi "hienosti menee, hiukset näkyy jo!". Siitä sain lisävoimia, ja jatkoin ponnistamista.

15:46 TYTTÖ TULI! Sain ihanan, tuuhea tukkaisen vauvan rinnalleni ja itkin. Olin onnesta sekaisin. Siinä se nyt oli, mun rinnalla. Tummat, tuuheat hiukset. Niin pieni, niin ihana.
Jälkeiset syntyivät 15min päästä. Mutsi leikkasi napanuoran. Tunnin verran sain pitää vauvaa rinnallani, kunnes oli aika ottaa mitat ja paino. Ja mä pääsin suihkuun!

Kaiken kaikkiaan olo on mahtava, mulla on 10 apgar pisteen vauva kotona mun kanssa. Oon toipunut synnytyksestä lähes kokonaan, ja maitoa tulee enemmän kuin vauva syö. Yöllä herätään kaks kertaa syömään, ja nukutaan aamulla pitkään. En ole ikinä ollut näin onnellinen eläessäni :')

Hehkeenä synnytyksen jälkeen :D

150214

Laskettu aika tuli ja meni. Olin vielä pari kuukautta sitten aivan varma, että minä en ainakaan ole se kenellä menee lasketun ajan yli. Olen jo pari viikkoa sitä paitsi nähnyt unia siitä, miten olen päässyt pukemaan vanhat vaatteet päälle ja nähnyt omat varpaani katsoessa alas. Aikaisemmassa postauksessa kertoessani, etten pelkää synnytystä, en ajatellut leikkauksen mahdollisuutta. Se pelottaa, vähän. Tällä hetkellä vauvan painoarvio on jo reilut 4kg, eikä mulle kertaakaan tehty synnytystapa-arviointia. Mitä jos en pystykkään synnyttämään alakautta, vaan joudun kiireelliseen sektioon? Toiveenani on, että synnytys käynnistyy itsestään, saan olla mahdollisimman pitkään kotona (avautumisvaiheessa) ja synnyttää alakautta. Tiedän, ettei pitäisi asettaa kauhean suuria odotuksia synnytyksen kulusta. Suunnitelmat eivät koskaan toteudu, mutkia voi tulla matkaan. Eivätkä kaikki mutkat ole minusta riippumattomia. Vaikka ajatus leikkauksesta puistattaa, en koe pakokauhua. Joka päivä herään aamulla toivoen, että synnytys käynnistyisi ja kävi siinä sitten miten vain (sektio tai luonnollisesti alakautta), en anna sen pilata kokemustani.

Maanantaina on TAAS varattuna neuvola. Vihaan käydä siellä. Ensi viikolla pitää myös varata yliaikaiskontrolli äitiyspolille. Turvotus on pahentunut viikon aikana, hemoglobiini laskenut aneemisille arvoille ja verenpaine noussut (mutta ei hälyttävästi). Silti ei merkkiäkään lähestyvästä synnytyksestä! Nyt ei ole edes pariin päivään tullut harjoitus supistuksia ja olo on ollut mitä mahtavin. Tuntuu kuin en olisi raskaana ollenkaan. Paitsi tietty tämä valtava kumpu rintojeni alla ja turvonneet jalat jotka eivät enään mahdu kenkiini, palauttavat mut aina takas todellisuuteen. Rv 40+4, ja vielä olen yhtenä kappaleena...

Runebergit ja laskiaiset

Miten mä olen aina muistellut, että tähän aikaan vuodesta on paukkunut pakkanen ja koulun kanssa on lähdetty laskiaisena pulkkamäkeen laskettelurinteeseen? Sen sijaan, että todellakaan olisi kylmä, tai edes mikään talviurheiluun innostava keli, sataa vettä! Siis ei räntää, vaan vettä. Ulko-ovesta pari metriä vallitsee tulvaa muistuttava vesiallas joka vyöryy uhkaavasti oveani kohti. Ja kiitos ihanan turvotuksen joka on vallannut mut päästä varpaisiin, ei mulle mahdu jalkaan muuta kun noi Uggit jotka tiestysti RAKASTAVAT vettä ja loskaa...

No tänään olis sitten suunnitelmissa lähteä broidin ja sen avovaimon kanssa Lohjalle faijaa moikkaamaan. Tietysti autokyyti ovelta ovelle-tyylillä, enhän mä muuten lähtis. Ainakaan tossa säässä, noilla kengillä. Olen sitä paitsi päättänyt olla istumatta joka päivä kotona tekemättä mitään, sillä ei enää kauaakaan kun voin hyvästellä kaikki extemporee menot ja yömyhöhään kavereiden kanssa ravaamisen. Pian mä olen kotini vanki, säästä riippumatta. 

Lupaan pitää teidät parhaani mukaan ajantasalla, ja toivon sydämeni pohjasta ettei mun tarttisi enään maanantaina raahautua äitiysneuvolaan! Pitäkäähän siis peukkuja :)

Joko se kohta?

40. raskausviikko starttasi, ja tänään lähti vihdoinkin limatulppa! Koko päivän supistellut enemmän tai vähemmän kivuliaasti, mutta erittäin epäsäännöllisesti. Tulppa irtosi Sellossa, jonne mennessäni ajattelinkin että ehkäpä pieni jaloittelu ja liikunta vauhdittaisi synnytyksen käynnistymistä. Eilen kävin myös saunassa, ja siivosin kuin hullu keskellä yötä koko kämpän lattiasta kattoon. Ja niinpä nämä kaikki tekivät edes jotain hyvää! Olen myös nyt onnellinen, uuden Vuoden mutsi 2-kirjan omistaja :) Kaupasta lähti myös mukaan vaippoja, kosteuspyyhkeitä, korvikkeita, ruokaa ja karkkia. 

Aamulla klo 8:00 soi herätyskello, sillä tänään oli viimeinen tapaaminen terapeutin kanssa. Seuraava tapaaminen on sitten kun vauva on syntynyt. Teki ihan hyvää purkaa ajatuksia tulevasta elämänmuutoksesta ja loppuraskaudesta. Hän on siis erikoistunut erityisesti äitiyteen ja vuorovaikutukseen. Vaikka en koskaan ole ollutkaan kauhean innostunut jakamaan ajatuksiani terapeuteille, olen kuitenkin tajunnut sen olevan hyödyllistä. En koskaan aikaisemmin edes ollut ajatellut omaa suhdetta äitini kanssa, tai lapsuuttani. Nyt kun olen kuitenkin käynyt näitä asioita läpi täysin ulkopuolisen ihmisen kanssa, olen sinut itseni kanssa.

Nyt rentoudun sohvalla, uppoudun kirjan pariin ja toivon supistusten jatkuvan ja voimistuvan :)

Ajatuksia lähestyvästä h-hetkestä

Mistäköhän sitä alottais ku päässä kaikuu ääni "heeeey macarena"! Eli levoton olo, ajatukset sinkoilee suuntaan ja toiseen, on koettu mm. epätoivo, epävarmuus, innostus, toivo... En ole normaalisti tyypiltäni kadehtiva persoona. En pidä itseäni huonompana jos mulla on jotain vähemmän kun muilla, paitsi nyt. Nimittäin se pieni nyytti. Päivät kuluvat niin hitaasti, jokainen tunti tuntuu aina ja vain pidemmältä. Vauvoja ja lapsia on joka puolella, etenkin neuvolassa ja Facebookin uutisissa. Eli paikoissa joilta en voi välttyä! Vaikka kuulen monen sanovan samat sanat joka kerta, "nauti nyt kun olet vielä yksin", "niitä pieniä potkuja tulee hirveä ikävä kun maha on poissa", "käytä tämä aika lepäämiseen". Mä olen levännyt viimeisen 7 kuukautta! Olen valmis! Tule vauva jo tänne maailmaan järjestämään mun tylsiin, yksinäisiin päiviin jotain tapahtumaa!

Olen siinä onnekkaassa asemassa, etten ole koskaan pelännyt synnytystä enkä ajatellut "mä en ikinä vois". Keskiviikkona kun istuin jälleen kerran neuvolan aulassa odottamassa vuoroani, siinä oli kaksi mammaa jotka ilmeisesti tapasivat ensimmäisen kerran synnytystensä jälkeen. Tietysti he sitten kertoivat synnytysten kulusta, vauvojen mitat ja pitikö leikata ja tikata. Istuin huoneen toisella seinustalla kasvot lattiaa kohden, kunnes toinen mammoista sanoi "älä sä nyt vaan kuuntele ja saa paniikkia". Naurahdin, ja sanoin itsevarmana "mä en onneks pelkää synnytystä, jutelkaa vaan rauhassa". No sittenhän se utelu vasta alkoi siitä onko esikoinen tulossa, kuinka pitkällä, mistä moinen rohkeus on periytynyt ja lopuksi päälle paljon tsemppiä ja onnea loppu odotukselle. Kai sen voi laskea vahvuudeksi, ettei pelkää luonnollista? :D Ymmärrän kyllä heitä jotka pelkäävät, onhan tapahtuma vieras, aina omanlainen, hemmetin kivulias ja siihen liittyy riskejä. Monelle pelkkä ajatus sairaalasta ja leikkausvälineistä saa karvat pystyyn. 

Tiistaina oli tutustuminen synnytysosastolle. Sain parhaan ystäväni lähtemään mun mukaan sinne, ja me tultiin tietysti viime hetkellä juoksujalkaa siihen aulaan kun kätilö oli jo aloittanut selostuksen. Kaikki muut oli +30v ja niillä oli aviomiehet mukana, ja sitten tulen minä vatsapystyssä parhaan kaverini kanssa. Ihan kun eivät olisivat huomanneet meitä muutoin... Aika tylsä esittely: "joo täs on tää aula missä ilmottaudutte, sit tos on vessa ja tutkimushuoneita mihin meette sit ekana käyrille, täson tälläi olohuone ja synnyttävä nainen, allashuone, ja joo täs on synnytyssali. Menkää jonnekki istuu nii käydää läpi viel samat asiat ku synnytysvalmennuksessa". Silmäluomet alkoivat tuntua raskailta, sali ei ollut kovin iso ja meitä oli siellä varmaan 15 henkilöä. Iski tajuton kuumuus ja väsymys. Pieniä polttoja tuntui vähän väliä alavatsassa ja olo oli epämukava. Niinpä lopetin kätilön kuuntelun siitä mitä sairaalaan kannattaa ottaa mukaan, ja aloin tutkiskella katseellani ympäristöä ja kuvitella itseni sinne puuskuttamaan ja hikoilemaan. Innostus valtasi mieleni, ja kasvoilleni kehittyi virnistys jonka kätilökin huomasi. Olo oli rentoutunut, itsevarma ja täynnä toivoa! En voinut ajatella muuta kuin kaikkia niitä naisia, jotka siinä salissa ovat synnyttäneet, että tässä huoneessa tehdään onnellisia ihmisiä. Pian olen itse vuorossa kokemassa sen saman, joka palkitaan onnellisuudella ja rakkaudella. Toivon, että tämä välittyy myös muille odottaville äideille heidän astuessaan synnytyssaliin. Se ei ole paikka jossa pelätä, se on paikka jossa rauhoittua.

Kaikki valmiina

Huhhuh, onpas ollu kiireistä tässä kuussa. On pyöritty kaupoissa ostamassa kaiken maailman tarpeellista tavaraa, muutettu asunnossa järjestystä ja valmisteltu koti valmiiksi vauvaa varten. Vielä ei ole silmä tottunut hoitopöytään ja vaunuihin, jotka nyt koristavat kotini sisustusta. Sanoisin silti, että kyllä nyt kodista huomaa, että perheenlisäystä on tulossa! :)

Suurimman muutoksen koki makuuhuone. Sänkyä kääntämällä saa ihmeitä aikaan! Huone on heti paljon avaramman näköinen ja imurointikin helpottui kummasti. Nyt kehtaa jopa pitää makkarin verhoa auki...

Pakastimeen on tehty ruokaa valmiiksi. Kukkakaali-pekonipataa ja parsasosekeittoa mm. Nyt alkaa jo itsestänikin tuntua, että nyt voin OIKEASTI hengähtää. 

Vauvalle on nyt tullut tietty rytmi. Joka ilta klo 23 alkaa supistella kivuliaasti tunnin verran. Toissa päivänä sattui sen verran että tuli pari kirosanaa sanottua linkkuveitsi-asennossa. Herään joka aamu klo 10. Ihan sama monelta menen nukkumaan, klo 10 ollaan pystyssä ja supistelee. Näinköhän synnytys alkaa illalla ja vauva syntyy aamulla? Sitä odotellessa. Nyt raskausviikkoja on kasassa 37+5. Raskautta on kulunut 264 päivää ja jäljellä on enään huimat 16 päivää! Mikä vaan päivä voi olla Se päivä. Jännityksellä odotan joka aamu, että "joko tänään?". ^^)

Viimeinen ultra oli tosiaan 16. päivä. Kohdunsuu oli auennut 1,5cm, synnytyskanavaa on jäljellä vielä 2cm. Painoa vauvalla on nyt 3,2kg. Nyt alkaa jo jännittää kumpi tulee. Koosta ei valitettavasti voi sanoa onko tyttö vai poika. Haluaisin jo vauvan syliini, haistaa sen tuoksun ja helliä sitä. Tuntuu tyhmältä paijata omaa mahaa... :D

No, eikai tässä muuta. Nyt yritän olla rasittamatta itseäni, ja annan luonnon tehdä tehtävänsä <3

130114

Viikko alkoi aurinkoisella, pakkasen puremalla kelillä. Vielä viime viikolla nauroin säätiedotuksille, joissa luvattiin lunta ja pakkasta etelään. Nyt on nauru kaukana, sillä lumi ja pakkanen todella tulivat. Kävellessä hengästyn todella nopeasti, ja liikkuminen pakkasella on raskasta. Onneksi pian tilanne muuttuu, ja tämä valtava vatsa lähtee pois. Alle kuukausi laskettuun aikaan, ja olo alkaa olla todella kärsimätön. Tulis jo!

Eilen päätin antaa mieliteoilleni vallan, ja ostin kaupasta jäätelöä, kinuskikastiketta ja strösseleitä. Olin taivaassa, ja söin jäätelöannokseni kuin se olisi ollut elämäni ensimmäinen. Niin herkullista, niin lihottavaa! Eipä paljoa kyllä stressaa pienet herkutteluhetket. Kukapa olisi uskonut, että minä, joka lihoan jo pelkästään herkkujen ajattelusta, olen selvinnyt raskauden loppusuoralle neljällä lisäkilolla?! Olen kai ollut niin ankara itseäni kohtaan, enkä ole aina herkutellut kun mieli on tehnyt. Ei sen puoleen, että olisi taloudellisesti ollut varaakaan ostaa kaupasta kaikkea sitä mitä mieli olisi tehnyt. Luotan siis ainakin vielä tällä hetkellä siihen, että keväällä voin pukea vanhat farkut jalkaan ilman sen suurenpaa taistelua. :)

Sain joululahjaksi vanhimmilta sisaruksiltani shoppailupäivän Ikeaan 45€:lla. Eli hoitopöytä on varmasti tulossa sillä reissulla ostettua. Vielä pitää tuunata makkarin järjestystä kääntämällä sänky ikkunansuuntaisesti, jotta hoitopöydälle on tilaa. Muutoin kaikki valmistelut on kutakuinkin tehty, ja koti sekä minä, olen valmis ottamaan uuden tulokkaan vastaan.

Viimeinen kuukausi

Nyt on kotiuduttu kolmen viikon matkalta. Joulu meni leppoisissa tunnelmissa Ahvenanmaalla äidin ja veljen kanssa. Aseteltiin joulukoristeita ja koristeltiin kuusi, paistettiin kinkku ja tehtiin laatikot. Ens joulu onkin sitten ihan erilainen, ja pikkunen pääsee rapistelemaan lahjapapereita. Harmittaa hirveesti, että unohdin pakata kiireessä kameran mukaan, joten en saanut yhtään kuvia joulusta enkä uudestavuodesta :(

9. raskauskuukausi starttasi ja olo on sen mukainen. Maha alkaa olla jo ahdistavan painava, mikään asento ei tunnu mukavalta, ja yöllä heräilen parin tunnin välein. Vähän ennen uuttavuotta mun maha laskeutu, ja supistuksia on tullut päivittäin. Osa kivuliaita, osa kivuttomia. Etsin kehostani jokaista merkkiä, mikä viittaisi alkavaan synnytykseen, mutta tuloksetta. En malttaisi enään millään odottaa, että pääsen synnyttämään ja näkemään vauvani. Huomenna on neuvolan kotikäynti, ja ensi viikolla synnytystapa-arviointi sekä viimeinen ultra.  Ihan alunperin arvioitu laskettu aika oli 17.1. joka olisi siis ensi viikon perjantai. Toivottavasti se pitäisi enemmän paikkansa kuin 11.2.!!

RV 36+2

Eilen illalla 23:45 hyppäsin Maarianhaminasta Viking Mariellaan, ja tänään aamulla klo 10:10 olin Skattalla (Katajanokalla). Isän kyydillä kaupan kautta kotiin, ja availemaan joululahjoja. Tuntuu vähän oudolta olla pitkästä aikaa kotona, mutta kai tähän taas pian tottuu :) Tän päivän suunnitelmat on vielä auki, mutta tavoitteena olisi päästä katsomaan ystäväpariskunnan uutta vauvaa joka syntyi juuri sinä päivänä kun jouduin lähtemään Ahvenanmaalle!

Mutta ei tässä kai sen enempää lisättävää, mukavaa vuodenalkua jokaiselle <3