Ensimmäiset päivät kotona

Arki vauvan kanssa on alkanut hyvin. Ollaan oltu kotona nyt neljä yötä, ja yöheräämisestä on tullut päivä päivältä helpompaa. Sitä nukkuu koko yön tavallaan sellaista koiranunta, ja vauvan syömisrytmi on niin säännöllistä, että olen jo puoliksi hereillä kun vauva herää. 

Neuvola kävi eilen punnitsemassa vauvan, ja käytiin myös hieman synnytystä läpi. Vauvan syntymäpaino oli 3425g, perjantaina kotiin lähtiessä painoa oli 3400g ja eilen neuvolan punnitessa vaaka näytti 3560g. Eli ruoka maistuu vauvalle hyvin, ja painon suhteen ei ole huolta. Ensimmäinen lastenneuvola käynti on siis ensi viikon maanantaina, ja silloin mun vauva saa ikioman neuvolakortin <3

Tänään perhetyöntekijä tulee katsomaan meitä klo 12, ja kertomaan hieman lisätietoa avoimesta päiväkodista. Olen suunnitellut, että voisimme ensi kuussa käydä siellä pyörähtämässä niin ei tarvitse täällä neljän seinän sisällä kökkiä kahdestaan. Ja pääseepähän tapaamaan muita äitejä.

Sisko tulee tänään iltapäivällä tänne meiän seuraks, ja ajattelin että voisimme vauvan kanssa mennä asemalle vastaan. Saapahan vauvakin vähän ulkoilua, vaikka edes sen 20min. Niin ja tietty minä! Olen nyt viikon istunut sisällä, josta puolet makasin sairaalan sängyssä. Kävely tekisi erittäin hyvää mielelle ja keholle, niin ja tietysti raikas ulkoilma. :)

Sitten hieman muhun liittyvää uutista. Olen ollut onnekas ensisynnyttäjä, ja jättänyt jokaisen raskauskilon synnytyssaliin. Perjantaina kun pääsimme kotiin, kohtu ei ollut vielä täysin palautunut ja alavatsaa koristi pieni "alku raskauden pömppis". Nyt kuitenkin eilen päätin kokeilla menisköhän mulle mun farkut jalkaan ja lopputulos oli...

... onnistunut! On tää kyllä ihme fiilis, ensin kuljin maha pystyssä lokakuusta asti ja nyt yhtäkkiä se on poissa. Kuin olisi onnistunut laihduttamaan aivan älyttömästi. Tuntuu oudolta kun maha on poissa, mutta on kyllä tosin myös valtava helpotus että liikkuminen ja oleminen helpottui samantien. Niin ja tietysti se tunne kun pääsi makaamaan ekan kerran mahallaan synnytyksen jälkeen... 8)

Anyway, mä lopetan nyt tän höpöttelyn. Palataan myöhemmin :)

Synnytyskertomus

Ei varmaan oo ihmetyttänyt mistä blogin hiljaiselo on johtunut. Vauva ilmoitti nimittäin sunnuntai-maanantai vastaisena yönä puol 3 aikaan tulostaan. Mulla ois ollu maanantaina klo 8 yliaikaiskontrolli, ja päätin sitten soittaa 6 aikaan aamulla synnärille synnytyksen käynnistymisestä. Ne sano sieltä, että kyllä mun silti pitää tulla klo 8 sinne kontrolliin. Itse en nähnyt siinä mitään järkeä, sillä synnytyshän oli käynnistynyt itsestään ja oli jo siihen aikaan hyvässä vauhdissa. Supistuksia siinä vaiheessa tuli jo 5min välein ja kestivät n. 2min.

Lähdettiin sit mutsin kanssa taksilla Jorviin, ja odoteltiin siellä poliklinikan aulassa. Puuskutin ja heiluin aina supistuksen ajan, ja mietin hölmönä, että miks ihmeessä mun pitää täällä olla. Sitten se kätilö vihdoin tuli hakemaan mut siitä aulasta ja ehdittiin kävellä noin 7 metriä kun uusi supistus alkoi ja kätilö kysy multa ihmeissään: "onko sulla synnytys alkanut?". Käännyttiin sitte siltä seisomalta ympäri, ja lähdettiin synnärille.

08.15 mut laitettiin tutkimushuoneeseen käyrille. Se oli kamalin osuus siihen mennessä, sillä mikään muu ei ole niin kamalaa, kuin makaa kyljellään tutkimuspöydällä supistusten kanssa. Kirosin mutsille siellä, että hae nyt se kätilö tänne, mun on pakko päästä ylös :D No, tunnin verran mä siinä jouduin olla ja itkin joka supistuksen ajan kun väsytti aivan kamalasti ja asento oli todella epämukava.

09:20 pääsin ammeeseen. Lämmin vesi todella helpotti supistuksia, ja pystyin istumaan paikoillaan ja rentouttamaan koko kehon. Ei mennyt kuitenkaan kauaakaan, kun olo kävi todella tukalaksi ja hiki valui otsalta. Lämpimässä kylvyssä makaaminen myös aiheutti sen, että meinasin nukahtaa pystyyn. Nousin ammeesta ylös, ja kun ensimmäinen supistus tuli, tajusin miten paljon vesi sitä kipua lievitti. Kestin sen kivun kuitenkin oikein hyvin, kunhan vain sain liikkua koko ajan.

10:25 pääsin synnytyssaliin, ja taas käyrille. Pyysin kätilöltä kivunlievitystä, jotta kestäisin supistukset sen ajan kun joudun taas makaamaan siinä sängyssä. Aloiettiin ilokaasu. Aina supistuksen alkaessa laitoin maskin naamalle ja hengitin pahimpaan kipupiikkiin asti. Ei auttanut, mitään vaikutusta ei tullut. Vähän ehkä huono olo, joka johtui osittain myös siitä että mulla oli aivan kamala nälkä. Päätin luopua ilokaasusta puolen tunnin päästä.

11:25 Kätilö tulee tarkastamaan tilanteen, ja kerron olevani todella kipeä. Kaipasin edes jotain kivunlievitystä, jotta saisin levättyä edes hetken. Supistuksia tuli 3min välein. Kätilö tarkasti kohdunkaulan, ja olin tuolloin 3cm auki. Kutsutaan anestesialääkäri paikalle epiduraalia varten.

11:36 Lapsivedet menevät.

11:56 Epiduraali katetri laitettiin selkään, mun istuessa sängyn reunalla selkä kyyryssä. Sen laittaminen ei todellakaan sattunut, tunsin pientä painetta selässä. Vaikein osuus sen laittamisessa oli paikallaan pysyminen. Sillä eihän ne supistukset mihinkään olleet kadonneet. Purin joka supistuksen ajan tyynyä ja puristin käsillä sängynreunaa. Meni noin 15-20min kunnes epiduraali alkoi vaikuttaa, ja se tunne oli aivan mahtava. Kaikki kivut katosivat kuin tuhka tuuleen. Nauroin mutsille, että musta tuntuu kuin mun takapuoli valuis sängyltä alas. Se oli todellakin puutunut! Sain luvan syödä jogurtin ja lasillisen mehukeittoa. Juteltiin siinä mutsin kanssa niitä näitä, kunnes nukahdin tunniksi.

14:06 Täti tulee synnytyssaliin, ja juuri oikealla hetkellä. Epiduraalin vaikutus alkoi hiipua ja taas mä heiluin siinä sängyssä supistusten ajan ja puuskutin. Taas pääsi itku. Vaikka kivut olivatkin kovat, ja niiden kestäminen alkoi olla entistä haastavampaa, olin kuitenkin pääni sisällä niin innoissani, että en valittanut. Onhan ne supistukset kuitenkin hyvää kipua, koska palkinto niiden kestämisestä on aivan mahtava. Eikä ne ikuisesti kesä, supistusten välissä sai levätä. Ainakin hetken.

14:15 Kätilö tulee uudellee käymään ja tarkastaa kohdunkaulan: "8cm auki, kohta se vauva syntyy!". Pyydän lisäannoksen epiduraalia. Olin taas täysin turtunut. Kivut oli poissa, ja yritin katsoa monitorista milloin tulee supistus. Niitä tuli 1,5min välein, mutta mä en tuntenyt yhtään mitään!

15:27 Soitan kätilölle, että mulla on hirveä tarve ponnistaa. Kätilö tulee hetkessä paikalle, katsoo kohdunkaulan ja hihkaisee innoissaan: "10cm auki, voit alkaa pikku hiljaa ponnistamaan!" Sydän pysähtyi hetkeksi ja kurkku tuntui kuivalta. Apua, nytkö se syntyy!?! Mua pelotti ja samalla olin aivan innoissani. Pian pääsen näkemään pikkuisen.

15:38 Alan ponnistamaan aktiivisesti kylkiasennossa. Juuri epätoivon alkaessa, kätilö sanoi "hienosti menee, hiukset näkyy jo!". Siitä sain lisävoimia, ja jatkoin ponnistamista.

15:46 TYTTÖ TULI! Sain ihanan, tuuhea tukkaisen vauvan rinnalleni ja itkin. Olin onnesta sekaisin. Siinä se nyt oli, mun rinnalla. Tummat, tuuheat hiukset. Niin pieni, niin ihana.
Jälkeiset syntyivät 15min päästä. Mutsi leikkasi napanuoran. Tunnin verran sain pitää vauvaa rinnallani, kunnes oli aika ottaa mitat ja paino. Ja mä pääsin suihkuun!

Kaiken kaikkiaan olo on mahtava, mulla on 10 apgar pisteen vauva kotona mun kanssa. Oon toipunut synnytyksestä lähes kokonaan, ja maitoa tulee enemmän kuin vauva syö. Yöllä herätään kaks kertaa syömään, ja nukutaan aamulla pitkään. En ole ikinä ollut näin onnellinen eläessäni :')

Hehkeenä synnytyksen jälkeen :D

150214

Laskettu aika tuli ja meni. Olin vielä pari kuukautta sitten aivan varma, että minä en ainakaan ole se kenellä menee lasketun ajan yli. Olen jo pari viikkoa sitä paitsi nähnyt unia siitä, miten olen päässyt pukemaan vanhat vaatteet päälle ja nähnyt omat varpaani katsoessa alas. Aikaisemmassa postauksessa kertoessani, etten pelkää synnytystä, en ajatellut leikkauksen mahdollisuutta. Se pelottaa, vähän. Tällä hetkellä vauvan painoarvio on jo reilut 4kg, eikä mulle kertaakaan tehty synnytystapa-arviointia. Mitä jos en pystykkään synnyttämään alakautta, vaan joudun kiireelliseen sektioon? Toiveenani on, että synnytys käynnistyy itsestään, saan olla mahdollisimman pitkään kotona (avautumisvaiheessa) ja synnyttää alakautta. Tiedän, ettei pitäisi asettaa kauhean suuria odotuksia synnytyksen kulusta. Suunnitelmat eivät koskaan toteudu, mutkia voi tulla matkaan. Eivätkä kaikki mutkat ole minusta riippumattomia. Vaikka ajatus leikkauksesta puistattaa, en koe pakokauhua. Joka päivä herään aamulla toivoen, että synnytys käynnistyisi ja kävi siinä sitten miten vain (sektio tai luonnollisesti alakautta), en anna sen pilata kokemustani.

Maanantaina on TAAS varattuna neuvola. Vihaan käydä siellä. Ensi viikolla pitää myös varata yliaikaiskontrolli äitiyspolille. Turvotus on pahentunut viikon aikana, hemoglobiini laskenut aneemisille arvoille ja verenpaine noussut (mutta ei hälyttävästi). Silti ei merkkiäkään lähestyvästä synnytyksestä! Nyt ei ole edes pariin päivään tullut harjoitus supistuksia ja olo on ollut mitä mahtavin. Tuntuu kuin en olisi raskaana ollenkaan. Paitsi tietty tämä valtava kumpu rintojeni alla ja turvonneet jalat jotka eivät enään mahdu kenkiini, palauttavat mut aina takas todellisuuteen. Rv 40+4, ja vielä olen yhtenä kappaleena...

Runebergit ja laskiaiset

Miten mä olen aina muistellut, että tähän aikaan vuodesta on paukkunut pakkanen ja koulun kanssa on lähdetty laskiaisena pulkkamäkeen laskettelurinteeseen? Sen sijaan, että todellakaan olisi kylmä, tai edes mikään talviurheiluun innostava keli, sataa vettä! Siis ei räntää, vaan vettä. Ulko-ovesta pari metriä vallitsee tulvaa muistuttava vesiallas joka vyöryy uhkaavasti oveani kohti. Ja kiitos ihanan turvotuksen joka on vallannut mut päästä varpaisiin, ei mulle mahdu jalkaan muuta kun noi Uggit jotka tiestysti RAKASTAVAT vettä ja loskaa...

No tänään olis sitten suunnitelmissa lähteä broidin ja sen avovaimon kanssa Lohjalle faijaa moikkaamaan. Tietysti autokyyti ovelta ovelle-tyylillä, enhän mä muuten lähtis. Ainakaan tossa säässä, noilla kengillä. Olen sitä paitsi päättänyt olla istumatta joka päivä kotona tekemättä mitään, sillä ei enää kauaakaan kun voin hyvästellä kaikki extemporee menot ja yömyhöhään kavereiden kanssa ravaamisen. Pian mä olen kotini vanki, säästä riippumatta. 

Lupaan pitää teidät parhaani mukaan ajantasalla, ja toivon sydämeni pohjasta ettei mun tarttisi enään maanantaina raahautua äitiysneuvolaan! Pitäkäähän siis peukkuja :)

Joko se kohta?

40. raskausviikko starttasi, ja tänään lähti vihdoinkin limatulppa! Koko päivän supistellut enemmän tai vähemmän kivuliaasti, mutta erittäin epäsäännöllisesti. Tulppa irtosi Sellossa, jonne mennessäni ajattelinkin että ehkäpä pieni jaloittelu ja liikunta vauhdittaisi synnytyksen käynnistymistä. Eilen kävin myös saunassa, ja siivosin kuin hullu keskellä yötä koko kämpän lattiasta kattoon. Ja niinpä nämä kaikki tekivät edes jotain hyvää! Olen myös nyt onnellinen, uuden Vuoden mutsi 2-kirjan omistaja :) Kaupasta lähti myös mukaan vaippoja, kosteuspyyhkeitä, korvikkeita, ruokaa ja karkkia. 

Aamulla klo 8:00 soi herätyskello, sillä tänään oli viimeinen tapaaminen terapeutin kanssa. Seuraava tapaaminen on sitten kun vauva on syntynyt. Teki ihan hyvää purkaa ajatuksia tulevasta elämänmuutoksesta ja loppuraskaudesta. Hän on siis erikoistunut erityisesti äitiyteen ja vuorovaikutukseen. Vaikka en koskaan ole ollutkaan kauhean innostunut jakamaan ajatuksiani terapeuteille, olen kuitenkin tajunnut sen olevan hyödyllistä. En koskaan aikaisemmin edes ollut ajatellut omaa suhdetta äitini kanssa, tai lapsuuttani. Nyt kun olen kuitenkin käynyt näitä asioita läpi täysin ulkopuolisen ihmisen kanssa, olen sinut itseni kanssa.

Nyt rentoudun sohvalla, uppoudun kirjan pariin ja toivon supistusten jatkuvan ja voimistuvan :)

Ajatuksia lähestyvästä h-hetkestä

Mistäköhän sitä alottais ku päässä kaikuu ääni "heeeey macarena"! Eli levoton olo, ajatukset sinkoilee suuntaan ja toiseen, on koettu mm. epätoivo, epävarmuus, innostus, toivo... En ole normaalisti tyypiltäni kadehtiva persoona. En pidä itseäni huonompana jos mulla on jotain vähemmän kun muilla, paitsi nyt. Nimittäin se pieni nyytti. Päivät kuluvat niin hitaasti, jokainen tunti tuntuu aina ja vain pidemmältä. Vauvoja ja lapsia on joka puolella, etenkin neuvolassa ja Facebookin uutisissa. Eli paikoissa joilta en voi välttyä! Vaikka kuulen monen sanovan samat sanat joka kerta, "nauti nyt kun olet vielä yksin", "niitä pieniä potkuja tulee hirveä ikävä kun maha on poissa", "käytä tämä aika lepäämiseen". Mä olen levännyt viimeisen 7 kuukautta! Olen valmis! Tule vauva jo tänne maailmaan järjestämään mun tylsiin, yksinäisiin päiviin jotain tapahtumaa!

Olen siinä onnekkaassa asemassa, etten ole koskaan pelännyt synnytystä enkä ajatellut "mä en ikinä vois". Keskiviikkona kun istuin jälleen kerran neuvolan aulassa odottamassa vuoroani, siinä oli kaksi mammaa jotka ilmeisesti tapasivat ensimmäisen kerran synnytystensä jälkeen. Tietysti he sitten kertoivat synnytysten kulusta, vauvojen mitat ja pitikö leikata ja tikata. Istuin huoneen toisella seinustalla kasvot lattiaa kohden, kunnes toinen mammoista sanoi "älä sä nyt vaan kuuntele ja saa paniikkia". Naurahdin, ja sanoin itsevarmana "mä en onneks pelkää synnytystä, jutelkaa vaan rauhassa". No sittenhän se utelu vasta alkoi siitä onko esikoinen tulossa, kuinka pitkällä, mistä moinen rohkeus on periytynyt ja lopuksi päälle paljon tsemppiä ja onnea loppu odotukselle. Kai sen voi laskea vahvuudeksi, ettei pelkää luonnollista? :D Ymmärrän kyllä heitä jotka pelkäävät, onhan tapahtuma vieras, aina omanlainen, hemmetin kivulias ja siihen liittyy riskejä. Monelle pelkkä ajatus sairaalasta ja leikkausvälineistä saa karvat pystyyn. 

Tiistaina oli tutustuminen synnytysosastolle. Sain parhaan ystäväni lähtemään mun mukaan sinne, ja me tultiin tietysti viime hetkellä juoksujalkaa siihen aulaan kun kätilö oli jo aloittanut selostuksen. Kaikki muut oli +30v ja niillä oli aviomiehet mukana, ja sitten tulen minä vatsapystyssä parhaan kaverini kanssa. Ihan kun eivät olisivat huomanneet meitä muutoin... Aika tylsä esittely: "joo täs on tää aula missä ilmottaudutte, sit tos on vessa ja tutkimushuoneita mihin meette sit ekana käyrille, täson tälläi olohuone ja synnyttävä nainen, allashuone, ja joo täs on synnytyssali. Menkää jonnekki istuu nii käydää läpi viel samat asiat ku synnytysvalmennuksessa". Silmäluomet alkoivat tuntua raskailta, sali ei ollut kovin iso ja meitä oli siellä varmaan 15 henkilöä. Iski tajuton kuumuus ja väsymys. Pieniä polttoja tuntui vähän väliä alavatsassa ja olo oli epämukava. Niinpä lopetin kätilön kuuntelun siitä mitä sairaalaan kannattaa ottaa mukaan, ja aloin tutkiskella katseellani ympäristöä ja kuvitella itseni sinne puuskuttamaan ja hikoilemaan. Innostus valtasi mieleni, ja kasvoilleni kehittyi virnistys jonka kätilökin huomasi. Olo oli rentoutunut, itsevarma ja täynnä toivoa! En voinut ajatella muuta kuin kaikkia niitä naisia, jotka siinä salissa ovat synnyttäneet, että tässä huoneessa tehdään onnellisia ihmisiä. Pian olen itse vuorossa kokemassa sen saman, joka palkitaan onnellisuudella ja rakkaudella. Toivon, että tämä välittyy myös muille odottaville äideille heidän astuessaan synnytyssaliin. Se ei ole paikka jossa pelätä, se on paikka jossa rauhoittua.

Kaikki valmiina

Huhhuh, onpas ollu kiireistä tässä kuussa. On pyöritty kaupoissa ostamassa kaiken maailman tarpeellista tavaraa, muutettu asunnossa järjestystä ja valmisteltu koti valmiiksi vauvaa varten. Vielä ei ole silmä tottunut hoitopöytään ja vaunuihin, jotka nyt koristavat kotini sisustusta. Sanoisin silti, että kyllä nyt kodista huomaa, että perheenlisäystä on tulossa! :)

Suurimman muutoksen koki makuuhuone. Sänkyä kääntämällä saa ihmeitä aikaan! Huone on heti paljon avaramman näköinen ja imurointikin helpottui kummasti. Nyt kehtaa jopa pitää makkarin verhoa auki...

Pakastimeen on tehty ruokaa valmiiksi. Kukkakaali-pekonipataa ja parsasosekeittoa mm. Nyt alkaa jo itsestänikin tuntua, että nyt voin OIKEASTI hengähtää. 

Vauvalle on nyt tullut tietty rytmi. Joka ilta klo 23 alkaa supistella kivuliaasti tunnin verran. Toissa päivänä sattui sen verran että tuli pari kirosanaa sanottua linkkuveitsi-asennossa. Herään joka aamu klo 10. Ihan sama monelta menen nukkumaan, klo 10 ollaan pystyssä ja supistelee. Näinköhän synnytys alkaa illalla ja vauva syntyy aamulla? Sitä odotellessa. Nyt raskausviikkoja on kasassa 37+5. Raskautta on kulunut 264 päivää ja jäljellä on enään huimat 16 päivää! Mikä vaan päivä voi olla Se päivä. Jännityksellä odotan joka aamu, että "joko tänään?". ^^)

Viimeinen ultra oli tosiaan 16. päivä. Kohdunsuu oli auennut 1,5cm, synnytyskanavaa on jäljellä vielä 2cm. Painoa vauvalla on nyt 3,2kg. Nyt alkaa jo jännittää kumpi tulee. Koosta ei valitettavasti voi sanoa onko tyttö vai poika. Haluaisin jo vauvan syliini, haistaa sen tuoksun ja helliä sitä. Tuntuu tyhmältä paijata omaa mahaa... :D

No, eikai tässä muuta. Nyt yritän olla rasittamatta itseäni, ja annan luonnon tehdä tehtävänsä <3

130114

Viikko alkoi aurinkoisella, pakkasen puremalla kelillä. Vielä viime viikolla nauroin säätiedotuksille, joissa luvattiin lunta ja pakkasta etelään. Nyt on nauru kaukana, sillä lumi ja pakkanen todella tulivat. Kävellessä hengästyn todella nopeasti, ja liikkuminen pakkasella on raskasta. Onneksi pian tilanne muuttuu, ja tämä valtava vatsa lähtee pois. Alle kuukausi laskettuun aikaan, ja olo alkaa olla todella kärsimätön. Tulis jo!

Eilen päätin antaa mieliteoilleni vallan, ja ostin kaupasta jäätelöä, kinuskikastiketta ja strösseleitä. Olin taivaassa, ja söin jäätelöannokseni kuin se olisi ollut elämäni ensimmäinen. Niin herkullista, niin lihottavaa! Eipä paljoa kyllä stressaa pienet herkutteluhetket. Kukapa olisi uskonut, että minä, joka lihoan jo pelkästään herkkujen ajattelusta, olen selvinnyt raskauden loppusuoralle neljällä lisäkilolla?! Olen kai ollut niin ankara itseäni kohtaan, enkä ole aina herkutellut kun mieli on tehnyt. Ei sen puoleen, että olisi taloudellisesti ollut varaakaan ostaa kaupasta kaikkea sitä mitä mieli olisi tehnyt. Luotan siis ainakin vielä tällä hetkellä siihen, että keväällä voin pukea vanhat farkut jalkaan ilman sen suurenpaa taistelua. :)

Sain joululahjaksi vanhimmilta sisaruksiltani shoppailupäivän Ikeaan 45€:lla. Eli hoitopöytä on varmasti tulossa sillä reissulla ostettua. Vielä pitää tuunata makkarin järjestystä kääntämällä sänky ikkunansuuntaisesti, jotta hoitopöydälle on tilaa. Muutoin kaikki valmistelut on kutakuinkin tehty, ja koti sekä minä, olen valmis ottamaan uuden tulokkaan vastaan.

Viimeinen kuukausi

Nyt on kotiuduttu kolmen viikon matkalta. Joulu meni leppoisissa tunnelmissa Ahvenanmaalla äidin ja veljen kanssa. Aseteltiin joulukoristeita ja koristeltiin kuusi, paistettiin kinkku ja tehtiin laatikot. Ens joulu onkin sitten ihan erilainen, ja pikkunen pääsee rapistelemaan lahjapapereita. Harmittaa hirveesti, että unohdin pakata kiireessä kameran mukaan, joten en saanut yhtään kuvia joulusta enkä uudestavuodesta :(

9. raskauskuukausi starttasi ja olo on sen mukainen. Maha alkaa olla jo ahdistavan painava, mikään asento ei tunnu mukavalta, ja yöllä heräilen parin tunnin välein. Vähän ennen uuttavuotta mun maha laskeutu, ja supistuksia on tullut päivittäin. Osa kivuliaita, osa kivuttomia. Etsin kehostani jokaista merkkiä, mikä viittaisi alkavaan synnytykseen, mutta tuloksetta. En malttaisi enään millään odottaa, että pääsen synnyttämään ja näkemään vauvani. Huomenna on neuvolan kotikäynti, ja ensi viikolla synnytystapa-arviointi sekä viimeinen ultra.  Ihan alunperin arvioitu laskettu aika oli 17.1. joka olisi siis ensi viikon perjantai. Toivottavasti se pitäisi enemmän paikkansa kuin 11.2.!!

RV 36+2

Eilen illalla 23:45 hyppäsin Maarianhaminasta Viking Mariellaan, ja tänään aamulla klo 10:10 olin Skattalla (Katajanokalla). Isän kyydillä kaupan kautta kotiin, ja availemaan joululahjoja. Tuntuu vähän oudolta olla pitkästä aikaa kotona, mutta kai tähän taas pian tottuu :) Tän päivän suunnitelmat on vielä auki, mutta tavoitteena olisi päästä katsomaan ystäväpariskunnan uutta vauvaa joka syntyi juuri sinä päivänä kun jouduin lähtemään Ahvenanmaalle!

Mutta ei tässä kai sen enempää lisättävää, mukavaa vuodenalkua jokaiselle <3

Ikea shoppailua ja väsymys!

Voisin nukkua nämä viimeiset viikot. Olo alkaa olla jo tukala, joka paikkaa jomottaa ja väsymys on valtava. Silti yritän sitkeästi pysytellä päivät hereillä, ja tehdä edes jotain kehittävää. Niinpä suuntasin eilen Tuulin kanssa Ikeaan ostoksille. Mukaan sieltä lähtikin sitten vähän enemmän tavaraa kuin olin alunperin suunnitellut. Tuli ostettua pinnasängyn pehmustereuna, pinnasänkyyn petivaatteita, päiväpeitto, kaksi sohvatyynyä, kylpyhuoneeseen uusi matto, ja sohvaviltti. No tietysti oli mukavaa ostaa kaikkea uutta ja kivaa kämppään, mutta en sitten ajatellut sitä, että ne pitäisi sieltä sitten myös kantaa kotiin. Oli kyllä aikamoinen selviytyminen dösäriltä himaan! Matkaa ei ole sieltä kuin 800m, mutta mullapa meni yli puoli tuntia siihen matkaan... :D

Multa pyydettiin pari viikkoa sitten asuntopostausta, mutta mä en ole kauhean halukas avaamaan mun kodin ovia koko maailmalle. Ehkä välillä saatan ottaa kuvan uusista sohvatyynyistä tai kynttiläasetelmasta. Se teille riittäköön! Joka tapauksessa, nyt ette saa kuvia edes tekemistäni ostoksista koska esimerkiksi makuuhuoneessani ei ole vielä kattolamppua, niin kuvasta ei saisi edes mitään selvää.

Huomenna lähen sinne Saltvikiin klo 17:30 lähtevällä laivalla, ja tulen takaisin 27.12. jolloin mulla on seuraava neuvolakäynti. Mukavaa ja rauhallista joulua kaikille <3

Aika lentää siivillä, kohti parempaa huomista

223 päivää takana, 56 enään edessä. Miten tämä aika onkin kulunut näin nopeasti? Tuntuu kuin olisin vasta vähän aikaa sitten itkenyt kylpyhuoneen lattialla tuijottaen kahta punaista viivaa, jotka ilmestyivät alle sekunnissa testitikkuun. Ajatukset heitti kärrynpyöriä. Olin iloinen, surullinen, pettynyt, innostunut ja vihainen samaan aikaan. Ensin itkin, sitten nauroin, sen jälkeen kävelin olohuoneessa ympyrää kiroten. Lopulta istuin alas, otin puhelimen käteen ja ilmoitin äidille testin tuloksen olevan positiivinen. Olin järkyttynyt, ja kaikki tunteet purkaantui itkuna. Mun hysterian takia äiti soitti mun puolesta neuvolaan ja varasi mulle ajan samalle päivälle, parin tunnin päähän. Ensimmäiseksi ajattelin, että nyt mä tarvitsen mun isoveljeä ja paljon. Hän onneksi suostui tulemaan faijan kanssa mun mukaan neuvolaan. 

Ensimmäinen käynti oli pelottava, ja samalla mietin, että mitä jos se testi olikin väärässä? Entä jos siellä ei olekaan vauvaa, ja kaikki tämä häslinki ja stressi olikin turhaa? Lääkäri otti papan, tunnusteli kohdun kokoa painelemalla mun vatsaa ja totesi, että raskaus on aika alkuvaiheessa. Silmät pyöreenä tuijotin pyöreää pahviliuskaa jossa oli kuukausia ja päivämääriä. "Viikkoja tämän mukaan olisi 11+6, mutta kohtu tuntui pienemmältä". Ajattelin, että no niin ei sielä mitään lasta olekaan! Haastan koko ClearBlue-yhtiön oikeuteen mun huijaamisesta! Poliklinikalle viikon päästä tarkistamaan, näkyykö siellä mitään ja varmuus viikoille.

"Raskausviikkoja 8+3, yksi sikiö." Ai mitä yksi sikiö? Onko sillä jotain merkitystä? Onko kaikki normaalisti? Miksi näytät noin vakavalta? Voisitko hymyillä edes vähän? Kamala stressi valtasi mielen. Lääkäri katsoi mua vähän huvittuneesti, ja totesi, että ei tule kaksosia tällä kertaa. Enhän mä ollut edes tajunnut, että sellainenkin vaihtoehto on olemassa. En ollut käynyt läpi vaihtoehtoja, että entä jos niitä onkin tulossa kaksi! Siitä olin kyllä varma, että kun ensimmäisen kerran sen katkaravun näköisen sikiön siellä monitoorissa näin, että musta tulee äiti. Tiesin, että vanhemmat saa hepulin mun päätöksestä ja olin valmistautunut sotimaan tästä asiasta heidän kanssaan. Päinvastoin kävi, totesivat vaan tyynesti, että mun päätöshän se on.

RV 12+2

Niimpä olen vahvasti (nimimerkillä kokemusta on) sitä mieltä, että ennakkoluuloja omien vanhempien reaktioihin EI pitäisi luoda. Olin aivan varma että he saa hermoromahduksen, huutaa ja raivoaa mulle, kertovat miten pettyneitä he muhun ovat, ja että abortti pitää tehdä heti. Päätin silti, että parempi kääntyä tässä asiassa heidän puoleen, sillä joka tapauksessa, tulisin heitä tarvitsemaan. Äidiltä sain rahat testiin, ja isän luona sen aamulla tein. Äidille kerroin ekana testituloksen. En kavereille, sisaruksille tai muille sukulaisille. Kukaan muu mun vanhempien lisäksi ei tiennyt edes koko epäilyä mun raskaudesta. Näin oli myös parempi. En tiedä miten vaikeaa olisi ollut kertoa heille jälkikäteen ultrakuvat kourassa, että heistä tulee isovanhempia 7 kuukauden kuluttua. Sitä paitsi kyllä se helpotti käydä koko prosessi läpi tukiverkoston kanssa. Yhdessä jännitettiin ja odotettiin. :) En siis muuttaisi noita ensimmäisiä viikkoja millään tavalla.

Viikko 33

Nyt on kuitenkin aika vierähtänyt salaman nopeasti, ja viimeisiä hankintoja vauvaa varten on aika tehdä. Vielä puuttuu turvaistuin, hoitopöytä, pinnasängyn pehmustereuna, petivaatteita, muutamat talvivaatteet, tuttipullot, tutit ja amme. Sitten kun olen nuo tarvikkeet saanut ostettua, annan itselleni luvan rauhoittua ja keskittyä nauttimaan näistä viimeisistä viikoista täydellä sydämellä <3

"Onpas susta tullut valtava!"

Ihmiset on avuliaita, hymyilee ystävällisesti ja pitää ovea auki. Kieltää kantamasta painavia tavaroita, varoittaa liukkaasta kelistä ja muutenkin kohtelee kuin uusavutonta. Saa siis pitää vapaata kaikesta, eikä tarvitse käyttää omia aivoja yhtään! Kuullostaa houkuttelevalta, eikö?

Mikähän muukaan ihmiset saisi käyttäytymään tuolla tavalla kuin kasvava vatsa! Tuo aina niin ihmeellinen näky. Ihmiset tuijottaa ja arvioi katseellaan. Vaikka Suomessa pidetään tabuna vieraille ihmisille juttelemista bussissa, kaupassa tai pysäkillä, on naisen vauvavatsa kaikille vapaata kosketusaluetta (mukamas). Seisoin viime viikolla terveysaseman bussipysäkillä, matkalla neuvolasta kotiin, kun eräs nainen lähtee kävelemään mua kohti käsi ojossa ja silmät liimautuneena mun vatsaan. Jähmetyin paikoilleni, ja mietin mitä hittoa toi oikeen meinaa. Sieltä se tulla tepsutteli mun luokse, taputti pari kertaa mun vatsaa ja sanoi "sähän posahdat kohta!" ja nauroi päälle. Oli varmaan tosi hauska vitsi sen mielestä, mutta mua ei naurattanut yhtään. Mikä saa ihmiset koskettamaan ja ihmettelemään pyöreää vatsaa, joka kuitenkin on arkipäiväinen näky? Niinpä ajattelin, että tästä eteenpäin taputan takaisin. Joka kerta kun joku tulee heti ensimmäisenä taputtamaan mun mahaa ja heittää jonkun hienon kommentin perään, toistan hänen perässään saman. Tuntuuko kivalta?

On myös näitä huvittavia tapauksia, joihin tekee aina mieli heittää takaisin jonkinlainen naseva vastaus. Muutama viikko sitten vietin aikaa kaverini kanssa, jonka tuttavia oli myös samassa porukassa. Sieltä sitten yksi viisas silmät pyöreenä kattoo mun mahaa ja kysyy ihmeissään "ootsä raskaana?!"... Laskin kymmeneen, hengitin syvään ja vastasin olen, vaikka mieli olisi tehnyt sanoa takaisin jotain yhtä järkevää kuten "en, ku tuli syötyä pari munkkia liikaa" ja nauraa räkäsesti päälle. Eihän noita kommentteja voi ottaa tosissaan, etenkin kun jokainen niistä on samanlainen ja yhtä typerä. Kaikki vitsit mitä raskausmahasta voi tehdä, on jo kuultu. Mietin myös sitä tuon kysymyksen kuultuani, että aika rohkeeta kysyä tuntemattoman raskaudesta jos siitä todella on noin epäselvä onko se maha läskiä vai onko siellä lapsi. Olisi huvittava nähdä sen ihmisen ilme, kenelle pystyy vastaamaan pokkana ettei ole raskaana. Saattaisi sitä henkilöä hävettää, ja paljon. :D

Plans for christmas

weheartit

Taas lähestytään mun vuoden inhokkijuhlaa, eli joulua. Mä oon inhonnut joulua siitä asti, kun tajusin sen työn ja stressin mikä sen järjestämiseen kuuluu. Itse olen sellainen "go with the flow"-tyyppinen ihminen, mutta mun äiti on aina ollut kova hössöttämään ja se rakastaa joulua! Meillä on ennen joulua siivottu kämppä lattiasta kattoon, kaappeja ja varastoa myöten. Elikkä stressaantunut ilmapiiri on kuulunut asiaan. Tavallaan mä ymmärrän äidin pointin, ensin touhutaan ja kuurataan, jonka jälkeen voidaan rauhassa herätä jouluaamuun, syödä puuroa, saunoa, käydä sukuloimassa ja illalla rauhoittua kuusen ääreen jakamaan lahjat ja viettämään aikaa perheen kanssa. Mä en vain siedä sitä alkustressiä ja vouhotusta siitä, kuinka kaapit pitää olla siistit ja vanhat, pieneksi jääneet vaatteet pitää lahjottaa Namibiaan.

Joten tänä jouluna, aijon nauttia täysin siemauksin jokaisesta hetkestä. Olen menossa viettämään joulua äidilleni, Saltvikiin Manner-Ahvenanmaalle valmiiseen joulupöytään! Haha. Ja koska en asu äidin kanssa enään, en joudu siivoamaan, YHTÄÄN! Voi tätä riemua, ehkä mä opin vielä pitämään joulusta. Ensi vuonna joulu saattaa olla ihan kiva, onhan se mun pienokaisen ensimmäinen joulu. Tästä eteenpäin mun jouluun kuuluu joulupukki, tontut ja joululaulut. :)

081213

Hrrr... mun kämpässä on kylmä! Ja tääl on tollaset vesipatterit, etten voi tte säätää niiden lämmitystä. Luojan kiitos, mä sain mun isältä tollasen lämmittävän sähkötakan, jota voin pitää ainaki päivällä päällä. En tiedä, johtuuko tää kylmyys sitten siitä että tää asunto on maantasalla vai eikö noi patterit oikeasti lämmitä niin kuin niiden pitäisi? Joka tapauksessa on aika ärysttävää aina pukea hirveästi vaatteita päälle että tarkenen kotona.

No mutta, nyt sitten lisää raskauskuulumisia kuten olette toivoneet. Mä liukastuin maanantaina, ja lensin aika pahasti persuksilleni. Sen jälkeen ei kuitenkaan tullu mitään vihlovaa kipua, ei supistuksia eikä veristä vuotoa tai mitään muuta merkkiä siitä, että sikiöllä ei olisi kaikki hyvin, joten ajattelin että mitään hätää ei ole ja jatkoin normaalisti elämää. Seuraavana päivänä takapuoli oli kyllä aivan tajuttoman kipeä ja istuminen teki tuskaa, mutta sikiö sen sijaan liikkui vilkkaasti ja säännöllisesti, joten vahinko todella sattui vain mulle itselleni.

Mua on vaivannut tässä muutaman viikon ajan kivuliaat supistukset. Harjoitus supistukset ovat normaaleja, mutta niiden ei kuuluisi sattua. Mainitsin näistä nyt sitten keskiviikkona neuvolassa, sekä kaatumisestani, eikä neuvolan täti näyttänyt yhtä vahingoniloiselta kuin minä kertoessani viime aikojen tapahtumista. Mun olisi kuulemma pitänyt mennä heti kaaduttuani suoraan päivystykseen tarkistuttamaan sikiö ja istukka. Joka kerta, jos kaadun, menen päivystykseen... Selvä. Kivuliaita supistuksia, enkä ole tajunnut siitä soittaa kätilölle tai terveydenhoitajalle... Huh, taas iskostettiin mun päähän hieman järkeä. Soitan Jorviin jos supistukset sattuu ja niitä tulee useampi kuin yksi ilman rasitusta... No, mukava määräys lääkäriltä, etenkin näin talvipakkasille: ei rasitusta. LEPOA, LEPOA JA LEPOA!! :) Hoituu, ja ainakaan en oo tuolla mukkeloimassa jäätiköillä, heh.

Menin Jorviin sitten heti torstaina. Yhh, alapäätutkimus tiedossa. Hirvee pissahätä, juoksen tutkimushuoneeseen pyytäen lupaa antaa seulan heti. Se onnistui, kätilö oli iloinen kun kerrankin joku tulee ite ehdottamaan heti ekana seulan antamista, ja kerrankin sitä pissaa myös tulee!  (Välitietoinfo: Seula tarkoittaa huumetestiä virtsasta. Se tehdään kaikille alle 25-vuotiaille, joilla on sosiaalitaustaa. Mulla syynä on huostaanotto.). Mun kaveri Leila oli mun mukana ultrassa, oli ihana kerrankin kun ei tarvinnut mennä yksin. Hihhuloin siellä sitten ilman housuja ja odotin kuin kuuta nousevaa alapäätutkimusta. Otettiin ensin ultra normaalisti, katsottiin taas mun pientä sikiötä, joka oli juuri herännyt ja alkoi oikomaan sääriään. Kuva alkaa olla jo epäselvä, kun sikiöllä alkaa olla kokoa jo sen verran, ettei yhteen kuvaan mahdu kuin pieni osa sen vartalosta. Kasvot, kädet ja mahan mä tunnistan sieltä aina. Se on nimittäin pääalaspäin, niin helppo kattoa järjestyksessä... Kaikki kunnossa kuten arvelinkin. Oishan mun vaisto sanonut, jos olisi ollut syytä pelätä sikiön puolesta sitä kaatumista. Aivan varmasti olisi! Joka tapauksessa, ei tullut mitään alapäätutkimusta mitä olin jännittänyt edellisestä päivästä saakka, vaan pelkkä sisäinen ultra jolla ihmeteltiin mun kohdunkaulaa. Ei sielläkään näkynyt mitään poikkeavaa, joten kaikki oli paremmin kuin hyvin.

Jorvista lähdettiin sitten Leilan kanssa Selloon syömään ja ihmettelemään. Illalla mentiin sitten kaupan kauppa Leilalle K-nummelle, syötiin pizzaa ja katottiin leffaa. Koko viikonlopun olen istunut kotona, tosin tänään pitäisi raahautua kauppaan.

Raskausajan pukeutuminen

Aihe josta en ikinä puhu blogissani, on pukeutuminen. En esittele päivän asujani, enkä muutenkaan ylistä muotia. Vihaan shoppailua, vaatteiden sovittelua, muotilehtiä ja jatkuvaa median hehukutusta uusista trendeistä jotka on PAKKO SAADA! Mitenniin pakko? No, nyt kun ei voikkaan ostaa mistä vaan vaatteita oman mielen mukaan, tuntuu elämä rajoitetulta. En voi käyttää korkokenkiä, navankohdalta taitettuja vaatteita, korkeavyötäröisiä farkkuja tai hameita. Vaatekaappi pursuaa vaatteita, mutta ne ei enään mahdu päälle. Toinen ongelma on takit. Voin käyttää tasan yhtä ja samaa takkia, jonka sain kaveriltani, joka sekään ei kohta enään mene kiinni vaikka kuinka yritän sulloa. Olo tuntuu epämukavalta, ja kävely tiukassa takissa kömpelöltä. Tyylini on tylsä, vaatteeni yksinkertaisia ja isoja. Perus vaatetukseni on mammafarkut ja huppari jonka ostin Cubukselta (kokoa XL!!!). 

Mekkoja voin käyttää nykyään paitana. Ne näyttää pitkiltä, mutta kun puen ne tähän mahan päälle niin niistä häviää puolet pituudesta ja ne loppuu lantiolle. Mahtavaa! Nyt tietysti monet miettivät, että miksen osta äitiysvaatteita. Siihen on yksinkertainen varstaus: en tee niillä mitään enään raskauden jälkeen. Joten sovellan nyt vaatekaapistani mitä "upeimpia" asuja nämä pari kuukautta. Jos mammavaatteita tarvitsisi koko 9kk, olisi tietysti fiksua ostaa muutamia asuja mammaosastolta, mutta raskauden ensimmäiset 4-5kk voi vielä pukeutua omiin vaatteisiin. Omia vanhoja farkkuja pidin 5. kuukaudelle saakka kuminauhalla. Vatsa alkaa kasvaa vasta raskauden toisella kolmanneksella, joten todellisuudessa se aika, jolloin pukeutumisen kanssa on hankaluuksia, on varsin lyhyt. Kohta mä taas saan pukea vanhat, tutut vaatteet päälle ja voin vain muistella aikaa kun epätoivoisena kävin vaatekaappiani läpi löytämättä mitään päälle pantavaa. :)