Ihan ekaks joudun kysymään itseltäni, mikä on perheeni. Se, mikä minulla oli silloin kun olin vielä pieni, enkä ymmärtänyt maailman menosta mitään, vai se mikä minulla on nyt. Tavallaan mulla on kaks perhettä. Perhe, johon kuuluu mutsi, faija ja mun broidit ja systeri. Ja perhe, johon kuuluu broidi, mutsi, mutsin uusi aviomies ja hänen lapsensa.
No, perheeni, siis molemmat niistä, on mulle rakkaita (vaikka en aina sitä näytäkkään). Nyt mulla on seitsemän sisarusta. Yhteensä siis meitä on kahdeksan: neljä poikaa, neljä tyttöä. Vanhin meistä on syntynyt vuonna 1983 ja nuorin vuonna 1996. Mä oon sopivasti suhteellisen "keskellä" syntynyt. Eli olen pikkusisko ja isosisko samaanaikaan. Pienenä toivoin aina, että mulla olisi pikkusisarus/sisaruksia. No, nyt sain toivomani.
 |
| kuvat: weheartit.com |
Murrosikäni on ollut uusioperheessä todella vaikea ja rankka kaikille. Ja valitettavasti, äidin miehen ja hänen lastensa muutto meidän kanssa yhteen osui juuri sille kesälle (2008), kun murrosikäni oli pahimmillaan. Tein mitä lystäsin. En halunnut arvostaa äidin miestä, en hänen käskyjään, enkä hänen mielipidettä. Mua ärsytti yli kaiken se, että kotiimme muuttaa minulle melkein vieras aikuinen, ja sitten hän vielä yrittää kasvattaa mua ja esittää isähahmoa. Kaikista eniten se ehkä ärsytti siksi, että perheemme oli hajonnut (siis se johon isäni vielä kuului), eli olin tavallaan "menettänyt" isäni. Isäni ei ole oikein pystynyt olemaan mukana elämässäni samalla tavalla kuin olisin toivonut hänen olevan, ja sitten vielä joku yrittää viedä hänen paikkansa meidän perheessä ? Ei käy. No ei siitä kamalasta murrosiän kriisistä enempää. Näin iän myötä, olen oppinut pitämään äidin aviomiehestä. Pidin heidän häissä jopa puheen, jossa pahoittelin muutaman vuoden takaista uhmaani häntä kohtaan, ja toivotin hänet oikein tervetulleeksi meidän perheeseen (ehtona tietenkin, että pitää äidistä hyvää huolta). :) Voin vain kuvitella miten paljon hän on mua silloin varman inhonnut... Voi tätä häpeää ja jälkiviisautta !
Mun ns. lemppari veli on isoveljeni Juha. Me ollaan pidetty yhtä aina. Joistakin asioista on tietenkin tullut kränää, mutta ei mitään suurempia erimielisyyksiä ole ollut. Kaikesta ollaan ihan hyvin selvitty ilman arpia. Juhalla on sellainen ihme taito, että vaikka mä olisin kuinka surullinen tai vihanen, niin se saa mut aina hymyilemään :) Ja jotenkin silloin etenkin kun mulla on tosi paha olla ja kaikki asiat on kussut pahasti, mikään ei ole sen parempaa kuin mennä Juhan luokse ja vaan olla. En aina edes sano ääneen, että mulla on paha olla. Kuuntelen vain sen hassuja juttuja, ja katon vaikka vierestä, kun se pelaa. No, ehkä syy sille miks Juha on mulle niin rakas ja etenkin sisaruksista se lemppari, niin on ehkä siks, että Timolla ja Tanjalla (vanhemmat sisarukset) on mun kanssa niin paljon ikäeroa, että kun mä oon ollu 7v, nii ne on jo muuttanut pois kotoa. Mutta ei siitä sen enempää.
No, jos mä nyt en tän enempää höpöttäis mun perheestä. Enköhän mä kertonut ihan riittävän paljon. Huomenna voidaan sitten ihmetellä mun ystäviä :)
Mukavaa viikonlopun odotusta kaikille ♥ !
